Ammattiyhdistys
Toiminnan alkuvuodet ja työsulku 1908-1909
Äänekosken paperityöläiset saivat nauttia vain vuoden verran 8-tuntisen työpäivän tuomasta elämisen laadun noususta. Työmarkkinoiden taivaalle alkoi kerääntyä hiljalleen myrskypilviä jo kesällä 1908. Keiteleen vedenpinta oli poikkeuksellisen alhaalla ja siitä johtuen tehtaalla oli jatkuvaa pulaa vedestä. Siihen aikaan koneiden käyttövoima saatiin pitkälle vesiturbiinien tuottamana. Lisäksi tuotetun paperin markkinanäkymät huononivat maailmalla eikä 8-tuntinen työpäiväkään ollut lisännyt Äänekoski Oy:n voittoja ennalta odotetulla tavalla.
Ammattiosaston johto oli kuitenkin tilanteen tasalla, eikä se kiristänyt työnantajaa liiemmin työehtojen parannusvaatimuksilla, vaikka loppukesällä 1908 siirryttiinkin 4-päiväiseen työviikkoon. Työnantajalle ei myöskään esitetty uutta, valmisteltua ehdotusta työehtosopimukseksi. Osaston rivijäsenet pysyivät kuitenkin onnellisen tietämättöminä heidän 8-tuntista työpäiväänsä uhkaavista vaaroista. Lokakuun 19. päivänä 1908 puhkesi kuitenkin myrsky tehtaan johdon naulatessa seinälle seuraavan sulkujulistuksen:
Koska viime vuonna useissa paperi- ja puumassateollisuuteen kuuluneissa tehtaissa käytäntöön otettu toimijakojärjestelmä kahdeksantuntisine työvuoroineen on näyttänyt tuottava paljon suurempia kustannuksia kuin oli arvioitu, etenkin kun työinto, jonka toivottiin lyhennetyn työajan johdosta kasvavan, ainoastaa vähissä määrin tai tuskin ollenkaan on enentyny ja koska nykyään etenkin ruskeapaperin valmistuksen alalla vallitsevat huonot liikesuhteet uhkaavat tehdä toimijakojärjestelmän käyttöön ottaneiden tehtaiden kilpailun maailmanmarkkinoilla mahdottomaksi muiden maiden tehtaiden kanssa, joissa toimijakojärjestelmää ei käytetä, ovat useat Suomen Paperi ja Puumassateollisuuden liiton jäsenet tarjonneet itsensä pakotetuiksi jälleen ottamaan kaksitoistatuntisia työvuoroja käytäntöön.
Tämän johdosta sanotaan täten kaikki meidän vuorotyöntekijämme irti ja on heidän muutettava marraskuun 15 päivänä 1908. Kuitenkin tulemme sitä ennen tekemään uuden sopimuksen työn kahdessa vuorossa jatkamiseen tarvittavien työntekijöiden kanssa, jolloin niille työntekijöillemme, joiden on huomattu ahkeruudella ja taidolla työskennelleen liikkeen hyväksi annetaan etusija.
Helsingissä lokakuun 16 p:nä 1908
Äänekosken osakeyhtiön johtokunta
Julistuksesta näkyy, että tehtaan johto pyrki aivan avoimesti valitsemaan mieleisensä työntekijät jäljelle jäävien joukosta. Suunnilleen kolmannekselle julistus merkitsi lopputiliä. On helposti kuviteltavissa, kuinka voimakkain tunteenpurkauksin uhka neljä tuntia pitemmästä työajasta otettiin vastaan. Noin vuotta aikaisemmat kokemukset olivat vielä tuoreessa muistissa. Itsekin työsulkua seurannut, tehtaan konttorissa työskennellyt kirjailija K. V. Piilonen kuvaa tunnelmaa romaanissaan Lakko:
Pimeähkössä, kosteassa sopukassa seisoi märkiä miehiä hiomokiven ympärillä. Surinaa, jyrinää ja räiskettä kuului. Lähekkäin, kasvot vastakkain he keskustelivat: Se on elämän loppu, jos tätä työtä pitää tehdä kaksitoista tuntia yhtä mittaa. Olla märkänä niin pitkä aika. Sitä ei kestä.
Höyrykattilahuoneessa ammottivat kattiloiden tulikidat hehkuvina. Kalpeina heittivät miehet halkoja pesään. Sisään ryntäsi muuan mies huutaen: Pian saatte kaksitoistatuntisen työpäivän! Valehtelet! kuului monesta suusta. Menkää lukemaan ilmoitus paperisalin seinästä.
Halot putosivat miesten käsistä, ruumiit suoristuivat. Kirouksia singahteli. Piruko tällaisessa pätsissä niin kauan yhtä päätä elää. Helvetissäkin elää kauemmin. Herrat tahtovat imeä viimeisenkin hikipisaran. Ja vaihtaa sen konjakkiin. Jälleen kyyristyivät ruumiit ja halkoja lenteli tulisiin pesiin. Vihurina kiidätettiin tieto kotona oleville tovereillekin. Unen se karkotti silmistä nukkumassa olevilta, ruokahalun niiltä, jotka ruualla sattuivat olemaan. Pian sen tiesi koko kyläkin.
Valveutunut työväestö oivalsi heti, mikä musertava tappio oli uhkaamassa koko työväenliikettä. Sitä estääkseen kuuluttivat he kokouksen seuraavalla ilmoituksella:
Työläiset!
Kaikkia tehtaan työläisiä niin järjestäytyneitä kuin järjestäytymättömiäkin kehoitetaa ensi sunnuntaina kahdentoista aikaan saapumaan Työväentalolle kokoukseen keskustelemaa ja päättämään, mihin toimenpiteisiin ryhdytään, ja miten suhtaudutaan siihen herrojen kiristämisyritykseen, joka kaikille tehtaan työläisille on tunnettu ja joka uhkaa riistää yhden työväestön suuriarvoisimmista voitoista.
Kaikki kokoukseen!
Raukka, joka pois jää!
Ammattiosasto säilytti malttinsa käsitellessään sulkujulistusta kokouksessaan ensi kerran. Päätettiin vielä toistaiseksi odottaa tilanteen kehittymistä. Ilmeisesti odotettiin paperiliiton kantaa. Sorretun Voima alkoi heti sulku-uhan tultua julki käyttää kovaa kieltä työnantajien kiristystoimista ja torahampaitaan näyttävästä äsken perustetusta paperitrullista. Seuraavana päivänä Sorretun Voiman taistelukehotus sai vastakaikua ammattiosaston kokouksesta, joka tuomitsi isännistön julkeat kiristystoimet ja lupasi kaikin keinoin vastustaa niitä. Tehtaan työläisten yleisessä kokouksessa 25.10.1908 sulkujulistuksessa sanottiin törkeästi vääristellyn asioita. Korostettiin tuotannon laskuun olleen syynä veden puutteen lisäksi huonon teknisen johdon, koska särkyneitä koneita oli jäänyt viikkokausiksi korjaamatta. Ärsyttävin väite sulkujulistuksessa oli työinnon puutuminen eikä sen katsottu lainkaan pitävän paikkaansa.
Kirjailija K.V. Piilonen kuvaa romaanissaan työläisten kokouksissa esittämiä näkemyksiä seuraavasti:
Työnantajat huutavat kaikkien tekosyiden nojalla, ettei heidän pussinsa muka kestä pitää kolmivuoroista työjärjestystä. Me huudamme vastaan ja syystä, että meidän terveytemme, meidän elämämme ei kestä sitä, että työaikaa pitennetään. Työnantajille on rakas heidän pussinsa painon lisääntyminen, meille on elämämme rakas, jos niin voi sanoa. Ja kaikkea, mikä sitä uhkaa lyhentää. Sitä vastaan me nousemme taistelemaan.
Hiljaisuuden palattua puhuja huomautti, että oudonkin silmä havaitsee, millä tavoin tehtaat merkitsevät uhrinsa. Täälläkin näkee paljon pirstoutuneita ruumiinosia ja kalpeita, kellertäviä kasvoja. Tehtaiden kaasut ja höyryt riistävät siellä työskenteleviltä terveyden. Rautapyörät ruhjovat jäseniä, monilta hengen vieden, useat ikuisiksi raajarikoiksi tehden. Eikö ole sydämetöntä, huudahti hän, että riistäjäluokka tahtoo syöstä ennestäänkin kovan kohtalon alla olevat työläiset yhä pitemmäksi aikaa tehtaiden pimeisiin, epäterveellisiin komeroihin!
Jyrkin mielipide työnantajan mielivaltaa vastaan kuultiin eräältä puhujalta, joka totesi:
On taisteltava siksi, kunnes herrat seisovat nälkään kuolleiden työmiesten ruumiskasojen päällä!
Lokakuun 28. päivän kokous vuonna 1908 äänesti 8- ja 12-tuntisen työpäivän hyväksymisestä. Yksimielisesti 147-0 oltiin 8-tuntisen työpäivän takana. Päätös oli rohkea, sillä suurin osa työväestä eli kädestä suuhun. Säästöjä ihmisillä ei ollut, mutta Paperiliiton miehet olivat paikalla lupaamassa lakkoavustuksia. Luotettiin sinisilmäisesti hyvään lopputulokseen, koska kolme muutakin tehdasta oli samassa tilanteessa ja oma rintama oli vankkumattoman yksimielinen seuraavien ajatusten siivittämänä:
Onko maassa mahtia, joka ei tällaisella yksimielisyydellä voittaisi, onko esteitä, joita ei raivattaisi? Ei ole!
Seiskaa yhtä yksimielisinä loppuun asti ja tukekaa voimakkaammat heikompianne ja muistakaa, ettei yksikään teistä saa alentua pettämään tovereitanne!
Olette tänä iltana ikään kuin vannoutuneet taistelemaan oman ja köyhälistön yhteisen asian puolesta, olette antaneet äänenne, mikä teko teidät sitoo sen mukaisesti toimimaan.
Älkää siis ottako sitä häpeää päällenne, että teitä voitaisiin soimata toverienne pettäjiksi, lupauksienne rikkojiksi!
Paperiliitto ja sen mukaan SAJ ei kuitenkaan jäänyt toimettomana odottamaan työläisten yksimielisyyden tuomaa hyvää lopputulosta, vaan se halusi neuvottelemalla ratkaista lukkiutuvalta näyttävän tilanteen. SAJ:n puheenjohtaja Oskari Tokoi kävi Äänekoskella marraskuun alussa yrittämässä neuvotteluratkaisua tehtaan johdon kanssa, mutta tulosta ei syntynyt. Paperiteollisuuden työnantajat eivät suostuneet edes neuvottelemaan SAJ:n tai paperiliiton kanssa. Porvarilliset sanomalehdet tukivat työnantajaa väittämällä, että kyseessä ei ole edes sulku, vaikka eivät pystyneet kieltämään etteikö kaikki alkanut työnantajan aloitteesta.
Työnantaja sai tukea myös paikallisilta virkamiehiltä. Kirkkoherra Niemi pelotteli esimiehiään vastaan niskuroivia työläisiä helvetin tulella ym. vastaavilla uskonnon termeillä, joiden vaikutusta vuosisadan vaihteen ihmisiin ei voida aliarvioitava. Niemen saarnojen aiheuttamat henkiset paineet näkyvät hyvin Piilosen romaanissa:
Pappi sanoi viime sunnuntaina kirkossa, että ihmiset villiintyvät, jumalattomuus rehottaa, kaikki syntiset menot on otettu kirkossa käynnin ja ristillisen elämän sijaan. Ei kukaan tahtoisi tehdä enää rehellisesti työtä eikä tyytyä osaansa, vaan kapinoidaan kaikkia vastaan.
Totta puhui pappi, kyllä minä sen nyt näen. Sanoi tälläkin kylällä olevan sellaisen vetelän suon, että joka sen yli lähtee kulkemaan, sinne vajoaa, siellä itsensä ryvettää. Puhui näet vertauksilla. Kehottikin tuota suota kaikkien kirkon ystävien kiertämään ja koettamaan sitä kukin osaltaan kuivata, etteivät sieltä nousevat synnin hallat saisi niin monta sielua turmelluksi.
Työväentalon alapuolella, nykyisen rautatien kohdalla oli pieni suo, josta Niemi otti kiintopisteen omalle saarnalleen. Joulukuun alussa Niemi vielä kuulutti saarnastuolista työvoimaa tarvittavan Äänekosken tehtaille. Äänekosken nimismies Aadolf Skogman oli toinen sinnikäs sulkuun joutuneiden työläisten vastustaja. Silloinen puhelinkeskuksen hoitaja oli varmaan ollut työväestön puolella, kun Sorretun Voima tietää kertoa nimismiehen soittaneen Jyväskylään virkaveljelleen seuraavana aamuna käänteentekevän kokouksen jälkeen:
Äänekosken tehtaan työväestö eilen illalla pitämässään kokouksessa päätti tehdä työsulun ja lakon sekä että meteli tulee alkamaan. Pidä Jumalan silmiesi edessä!
Sorretun Voima syytti nimismiestä kiivaasti väärien huhujen levittämisestä ja valheista. Lehti epäili nimismiehen aikovan hankkia huhujensa avulla lisää poliisivoimaa paikkakunnalle.
Työsulku alkaa
Marraskuun 15. pnä 1908 alkoi työsulku, joka koski kaikkia vuorotyöntekijöitä eli noin 150 henkeä, yli kolmannesta koko tehtaan työväestä. Yhteisessä rintamassa työnantajan mielivaltaa vastassa seisoivat nekin, jotka eivät olleet kuuluneet ammattiosastoon. Paperiliitto oli luvannut maksaa myös heille lakkoavustusta. Metalliammattiosasto olisi ollut yksimielisesti valmis tukemaan lakolla sulkuun joutuneita, mutta liitto ei antanut siihen lupaa. Arvoitukseksi jäi kuinka paljon koneiden korjaamatta jättäminen olisi tehnyt työnantajalle kiusaa. Ainakin sulun alussa sillä olisi ollut merkitystä
Sulkulaisten asioita valittiin hoitamaan 12-henkinen sulkukomitea. Aluksi komitean oli kokoonnuttava kaikkina arkipäivinä, sillä ratkaistavia ongelmia oli kasapäin. Tehtaan asunnoissa asuneet sulkulaiset saivat häädön. Nimismies hankki vieraita poliiseja häätöä toteuttamaan. Sulun ulkopuolelle jääneetkään eivät saaneet pitää sulkuun joutuneita perheenjäseniä tehtaan omistamissa asunnoissa. Häädetyille noin 50 perheelle pystyttiin kuitenkin hankkimaan majoitus. Aluksi muutamien perheiden oli asuttava työväentalolla. Siellä ja sen läheisyydessä asuvat kokeilivat jonkin aikaa ruokakollektiiviä, jossa työväentalon pihassa keitettiin muuripadassa yhteistä ruokaa. Työväentalolla asuneiden muutettua muualle asumaan se toimi enää ruokatarpeiden jakelukeskuksena.
Elintarvikkeita sulkulaisille ryhdyttiin hankkimaan ponnekkaasti. Olihan ruokittava satoja nälkäisiä suita, joiden toimeentuloa ei työstä saatava palkka ollut nyt varmistamassa. Vuokrattiin hevonen, jolla lähikylien ja jopa lähipitäjien taloista haettiin kerättyjä elintarvikkeita. Torilta ostettiin suuria eriä kerralla, jolloin saatiin alennusta. Keräyslistoja kiersi runsaasti. Paikkakunnalla esiintyi myös vääriä avustuksenkerääjiä, joista Sorretun Voima varoitteli. Oikeilla kerääjillä piti olla listassaan joko ammattiosaston leima tai erillinen sulkukomitean valtakirja. Puhujat kuljettivat keräyslistoja lähiseudulla, mutta saatiinpa niillä rahaa aina Amerikasta saakka.
Sulun kolmannelta viikolta alkaen maksettiin sulkulaisille lakkoavustusta. Perheelliset saivat viikolta kahdeksan markkaa ja muut viisi markkaa. Työstä saatava palkka samalta ajalta olisi ollut 15-25 mk, joten toimeentulo oli vaikeata. Lähiseudulta hankituilla tilapäistöillä pystyttiin myös joidenkin sulkulaisten toimeentuloa hieman parantamaan.
Järjestötoiminta aktivoitui
Työsulku luonnollisesti aktivoi työväen järjestötoimintaa vastaavasti. Olihan paperityöläisillä nyt aikaa osallistua kaikkiin mahdollisiin rientoihin. Mukaan saatiin nyt monia sellaisiakin, jotka eivät ennen juuri järjestöjen kokouksiin osallistuneet. Varsinkin sulun alkupuolella tämä tapahtui ihan spontaanisti. Heti sulun alettua ja pyörien tehtaalla pysähdyttyä kokoontuivat sulkulaiset työväentalolle, jossa ammattiliiton sihteeri Viljanen teki selkoa järjestäytymisen tarpeellisuudesta ja teroitti järjestymättömille sulkulaisille heidän velvollisuuksistaan saadessaan avustusta liitolta. Liitonhan oli pakko maksaa lakkoavustusta myös järjestymättömille työntekijöille rivien koossa pitämiseksi työsulun aikana.
Liekö ilmassa leijunut ihan suoranaista hurmostakin, kun kokouksen pito jätettiin kesken ja lähdettiin mielenosoitukselle Äänekosken torille. Siihen otti osaa noin 300 henkeä. Äänekosken tori sijaitsi siihen aikaan vanhan rautatieaseman lähellä ja tehdasalueen kainalossa, joten se olikin sopiva paikka osoittaa joukkovoimaa työnantajaa kohtaan. Laulettiin Kansainvälinen ja sitten puhui toveri A. Markkanen kehottaen sulkuun joutuneita käyttäytymään niin, ettei se mitenkään vahingoittaisi yhteistä asiaa. Mielenosoituksen jälkeen palattiin takaisin työväentalolle jatkamaan kokousta.
Ammattiosaston toiminta muodostui epätavallisen vilkkaaksi sulun aikana. Osaston yleisiä kokouksia pidettiin pyhäpäiviä lukuunottamatta päivittäin. Kokouksissa käsiteltiin sulkuun liittyviä ongelmia, luettiin tulleista kirjeistä ja sanomalehdistä kuulumisia muilta paikkakunnilta sekä ennen kaikkea vahvistettiin uskoa työtaistelun voitokkaasta päättymisestä. Kokousten päätteeksi leimattiin liiton avustuskuitit sekä maksettiin avustukset. Osanotto näihin kokouksiin oli varsinkin alkuvaiheessa hyvin vilkasta ja paikalla oli miltei kaikki. Piilosen romaanissa työläisten taistelutahdon tiivistymistä kuvataan seuraavasti:
Nämä muutamat lakkopäivät olivat vaikuttaneet käänteentekevästi useiden työläisten mieliin. Jokapäiväiset kiihotuspuheet ja sanomalehtien ärsyttävät kirjoitukset olivat herättäneet monien uinuvan itsesäilyttämisvaiston. Se taas oli luonut uuden elämänkatsomuksen ja herkistänyt kankeat kielet sitä tulkitsemaan, missä kaksi tai kolme yhteen sattui. Rohkeammat uskalsivat nousta työväentalon puhujalavalle selittämään vähemmän ymmärtäville asiain tilaa.
Piilonen kertoo, kuinka viikon vanha aatteenmies saattoi nousta puhujalavalle esiintymistään jännittäen. Esiintymistottumuksen puutteet korvasi kuitenkin se palava innostus, jonka työtaistelu oli ennen syrjässä pysyneissäkin herättänyt. Samaan aikaan korosti myös Sorretun Voima voimakkaasti aatteellisia näkökohtia. Se analysoi työsulkua etusivullaan mm. seuraavasti:
Kapitalistisen huijauksen vapaakilpailun jäljet alkavat tuntua meilläkin. Varastot, makasiinit ja myymälät ovat täynnä työn tuotteita. Koin syöminä ja ruosteen raiskaamina ne saavat siellä hautua. Kansa niitä kipeästi tarvitseisi, mutta sillä ei ole antaa pääomaa vastalunnaiksi.
Aittain ja makasiinien täyttyessä lisääntyy työttömäin armeija, nälkäiset saavat uutta ja uutta seuraa. Kapitalisti iloitsee, sillä työn kysyntähän näin kasvaa ja se antaa hänelle oivan tilaisuuden alentaa palkkoja ja järjestellä asiat oman mielen ja omien etujensa mukaisiksi.
Sivistyksellistä toimintaa
Sulkulaiset käyttivät huomattavan osan ajastaan tiedon hankkimiseen. Siinä olikin paikkaamista, sillä monet eivät olleet käyneet lainkaan kansakoulua ja joukossa oli jopa luku- ja kirjoitustaidottomia. Työväenyhdistyksen rientoihin suopeasti suhtautunut opettaja Kaarlo Koistinen piti kansakoululla jonkinlaisia jatkokursseja, joissa oli mahdollisuus perehtyä mm. laskentoon, historiaan, osuustoimintaan ja terveydenhoitoon. Kursseille osallistuminen oli varsin vilkasta ja mukana oli yli 100 henkilöä. Osaston jäseniä oli runsaslukuisesti mukana myös työväentalolla joulukuussa järjestetyillä puolueen kursseilla, joilla oli varsin nimekkäitä puhujia kuten ammattijärjestön varapuheenjohtaja Matti Paasivuori ja puolueen puhuja Vilho Lehokas. Kurssit lienevät olleet jonkinlainen koulutustilaisuus työsulun johdosta. Myös Illanviettoja pidettiin varsinkin sulun alkupuolella lähes joka ilta. Ne eivät kuitenkaan olleet aina iltamia, vaan kokoontumisia, joissa valistamisella oli suuri merkitys. Niissä luettiin ja keskusteltiin kaikenlaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Sulkulaisten vapaa-ajan vieton järjestäminen oli huvitoimikunnan vastuulla. Viikoittain järjestettiin ns. illanviettokokouksia, joihin kuului lyhytohjelma ja tanssia. Erityisen suosittuja olivat ohjelmalliset perheiltamat, joita järjestettiin muutaman kerran. Lipputuloista päätellen niihin osallistuivat miltei kaikki sulkulaiset ja he pääsivät yleensä niihin lasten lipulla. Erityisiä tuki-iltamia järjestettiin sulkulaisille lähiseudulla aina Konginkangasta ja Saarijärveä myöten. Sulkulaiset itse järjestivät näitä varsinkin kevättalvella, kun keräysten tuotto pieneni ja talous joutui entistä suurempiin vaikeuksiin. Jo helmikuussa Sorretun Voiman avulla karhuttiin keräyslistoja takaisin ellei keräystä jatketa. Sekin viittaa kiristyneeseen taloustilanteeseen.
Väkivalta uhkaa
Työsulun johtajat tyynnyttelivät työläisiä innostumasta liikaa ja varoittivat varsinkin väkivallan käytöstä. Kaikesta huolimatta ei Äänekosken nimismies Aadolf Skogman rauhoittunut. Poliisien saapumisesta paikkakunnalle Sorretun Voima raportoi 23.11.1908 seuraavasti:
Pitkätuppisia on Äänekoskelle tuotu viisi kappaletta kai tarkoituksella härnäämään rauhallisia sulkulaisia.
Vielä tammikuun lopulla oli kolme ylimääräistä poliisia paikkakunnalla ja kuukautta myöhemmin oli paikalla enää yksi vaasalaispoliisi. Niihin aikoihin löydettiin tehtaan kanavasta ruhjevamma päässään eräs rikkuri. Lopullinen selvyys asiasta jäi kuitenkin saamatta, koska syyllisen kerrotaan paenneen kiireesti Amerikkaan asti. Joulukuun alussa Sorretun Voima kertoo vielä kahdesta sulkulaisia kohtaan käytetystä kiristyskeinosta. Rikkurien kärjessä jopa aseistettuna häärinyt paperimestari August Laaksonen oli häätänyt vuokralaisenaan olleet sulkulaiset vuokraamalla talonsa Äänekoski OY:lle, joka samoihin aikoihin sanoi irti työväenyhdistykselle antamansa lainan 1070 mk. Se oli syntynyt rakennustarpeista työväentaloa laajennettaessa. Yhtiö sai rahansa, kun itse sulkulaisten johtaja Oskari Ax lainasi yhdistykselle 500 mk ja Onni Oksanen 200 mk. Oksaselle velka maksettiin takaisin pian, mutta Ax sai rahansa takaisin vasta syyskuussa 1912. Hän oli jo aikaisemmin antanut yhdistykselle 1000 markan lainan viiden prosertin korolla, joka myös samalla maksettiin.
Rikkurityövoima
Tehtaan johto ryhtyi jo marraskuun alussa eli pari viikkoa ennen sulun alkua värväämään uutta työväkeä. Työläisten Terva-Yrjöksi nimittämän paikallisjohtaja Georg Holmin otteita kuvastaa hyvin sanomalehti-ilmoittelussa esiintynyt vaatimus että töihin ei oteta punaisia sosialisteja ja agitaattoreita. Sulun alkuviikkoina tilanne näytti hyvälle sulkulaisten kannalta, sillä tehdas oli onnistunut palkkaamaan vain kymmenkunta petturia Äänekoskelta ja joitakin rikkureita lähipitäjistä. Ammattitaitoista työvoimaa oli vain vähän. Alkuun tehtaan herroja oli jopa halkoja uuniin heittelemässä, mistä työväestö tuntui olevan vilpittömän vahingoniloinen.
Ylimääräisestä poliisivoimasta huolimatta lakkovahdit onnistuivat valistamaan joitakin rikkureiksi tulleita niin, että nämä jättivät riidanalaisen työmaansa. Osaltaan tässä auttoivat myös Sorretun Voimassa julkaistut vetoomukset olla tulematta rikkuriksi. Vaikka Sorretun Voimassa korostetaan sulkulaisten rauhallisuutta, ei tilanne ilmeisesti ihan sellainen kuitenkaan ollut. On luonnollista, että tunteet alkoivat rikkurien palkkaamisen ja sulkulaisten oman elämisen tason laskun myötä kuumentua. Ammattiosaston pöytäkirjoissa levottomuuksista kerrotaan vasta helmikuussa. Osasto otti jyrkästi kantaa levottomuuksia vastaan, ettei vain oma asiaa vahingoittuisi.
Joulukuun alkupäivinä tehtaan johto naulasi portille julistuksen, jossa ilmoitettiin rikkurien voivan katsoa itsensä vakinaisiksi työntekijöiksi. Ilmoituksella pyrittiin vähentämään rikkurien ja rikkureiksi aikovien pelkoja työpaikan myöhemmästä menettämisestä. Joulukuun 12. pnä 1908 päivätyllä kirjeellä Äänekoski OY ilmoitti, että sillä ei ole mitään riitaa työväkensä kanssa, kun paperiliitto oli pyytänyt sovittelua työsulkuun. Sorretun Voimassa sulusta kirjoitettiin lähes päivittäin aina jouluun saakka. Sen jälkeen kirjoitusten välit alkoivat harveta. Tilanteen pysymistä ennallaan korostettiin.
Sulun alkupuolella Sorretun Voimassa korostetaan työläisten iloa siitä, kun herratkin joutuivat tekemään ruumiillista työtä. Kerrotaan myös ruumiillisen työn tottumattomille aiheuttamista vaaroista. Apulaisinsinööri Ungerkin oli jäänyt vaatteistaan kiinni koneen akseliin ja siitä irtipääsy vaati kuulemma puukolla repimään vaatteet. Tarina saattoi olla suuresti liioiteltu. Joka tapauksessa monessa yhteydessä oli tullut selväksi, että rikkureille sattui paljon työtapaturmia. Käsiä loukkaantui ja koneita särkyi. Herrat epäilivät verstaan miehiä jopa syyllisiksi koneiden särkymiseen. Asiasta pidettiin muutamia poliisikuulusteluja.
Tammikuun lopulla työtaistelu kääntyi sulkulaisille huonoon suuntaan, sillä rikkurit saivat paperitehtaan käyntiin. Paikallisella rikkurityövoimalla se ei ihan onnistunut, mutta Etelä-Suomesta oli onnistuttu värväämään ammattityövoimaa ja jopa Saksasta asti oli tullut kaksi paperikoneenhoitajaa. Kaksi kolmasosaa rikkureista, yhtensä 131, tuli Äänekoskelta tai ympäristöstä ja lopuista huomattava osa tuli Kymijoen seudun paperiteollisuusalueelta. Kokonaan sulkulaiset eivät kuitenkaan tehtaan käynnistyttyä toivoaan menettäneet, sillä rikkurien tekemä paperi oli alkuun hyvin heikkolaatuista. Tärkeimpänä syynä laadultaan heikkoon paperiin oli, että vain sulkulaiset osasivat tehdä valmistuksessa tarvittavan liiman. Vielä pari kuukautta paperikoneen käyntiinlähdön jälkeen kerrotaan paperin olleen niin huonoa kuin taivas silloin, kun siellä liitelee möykkypilviä. Rikkurit oppivat kuitenkin lopulta tekemään maailmanmarkkinoillekin kelpaavan paperin ja sen mukana meni sulkulaisten viimeinenkin todellinen edellytys voittaa työtaistelu.
Sulun aikana sai avustusta kaikkiaan 158 työntekijää. Huomattava osa heistä muutti kuitenkin pois Äänekoskelta jo sulun kestäessä. Paperiliitto maksoi avustuksia kaikkiaan n. 22000 mk ja keräyksillä saatiin sen lisäksi yhteensä 1000 mk. Rahallisen tuen lisäksi saatiin kuitenkaan vielä suoraa ruoka-apuakin. Maaliskuussa maksettu avustus pieneni vielä markalla päivässä, joka entisestäänkin kiristi tilannetta. Paperiliiton kassa alkoi huonontua, kun sulussa oli noin 650 työläistä ja liitossa oli jäseniä vain 2500. Maaliskuu oli sulkulaisten voitontahdon taitekohta. Selkä ei murtunut vielä paperiliiton avustusten pienentämisestä, mutta huhtikuuksi suunnitellun ulkopuolella olevien tehtaiden tukilakon raukeaminen metallimiesten sulun vuoksi vei SAJ:n ja paperiliiton johdolta uskon voittoon. Paperiliitto yritti sovitella sulkua työnantajien kanssa, mutta se sai Äänekosken tehtaan johdolta vastauksen, että mitään riitaa ei heidän näkemyksensä mukaan ole olemassa eikä sitä syystä ole tarpeellista neuvotella mistään.
Ahdistetut sulkulaiset
Väkivaltaisuuksitta ei työsulusta kokonaisuutena selvitty. Kevättalvella eräs rikkuri löytyi tehtaan kanavasta kuolleena. Syylliseksi epäilty liittyi välittömästi Amerikan siirtolaisiin ja vältti näin tuomionsa. Maaliskuussa siirtolaisiin liittyi vielä mm. tehtaan myllärin poika Otto Leinonen, joka ei sulkulaisena saanut asua vanhempiensa luona tehtaan asunnossa. Sorretun Voimassa kerrotaan rikkurien eväsrepussaan kantamista merkkiraudoista, joka tarkoitti varta vasten valmistettuja nyrkkirautoja, joita käytettiin jouduttaessa sulkulaisten kanssa käsikähmään. Sulkulaisten muuttaessa pois ja rikkuriarmeijan jatkuvasti lisääntyessä voimasuhteet kääntyivät rikkureille suotuisiksi. Rikkurien kerrotaan Marianpäivän aattona humalassa etsineen sulkulaisia tuloksetta tappelemaan ja lopuksi turhautuneina tapelleen keskenään niin, että vielä aamulla oli tiellä verilammikoita.
Ampumaharjoituksiakin rikkurit pitivät erään hengen miehen pihamaalla kirkon läheisyydessä. Kirkkoherra Frans Niemi oli jo aikaisemmilla toimenpiteillään saanut työväestöstä leppymättömän vihamiehen pyrkiessään mm. käyttämään hänelle sielunpaimenena kuulumatonta tuomiovaltaa. Joskus työläisetkin olivat hänelle puolestaan ilkeitä. Kerrotaan jonkun sulkulaisen käyneen pyytämässä leipää pappilasta. Hänelle oli kuitenkin ilmoitettu, että leipää ei ole. Tällöin sulkulainen oli kaivanut kontistaan leivänkannikan ja laittanut sen pöytään sanoen: Nyt teillä on! Saarnoissaan kirkkoherra syytti sulkulaisia työn vieroksumisesta. Työsulun vuoksi monien suuriperheisten elintaso laski aivan nälkärajalle ja jopa sen alle varsinkin kevättalvella 1909, jolloin avustusten saaminen vaikeutui.
Vähien markkojen huvetessa ruokaan ei niitä enää liiennyt esimerkiksi polttopuiden ostoon. Piilosen romaanissa kerrotulla luvattomalla halonhakkuulla Keiteleen saaresta on varmaankin oma todellisuuspohjansa, sillä Laukaan käräjillä on työsulun aikana tuomittu viisi äänekoskelaista metsänhaaskauksesta sakkoihin. Ihmeteltävän vähän omaisuusrikoksia kuitenkin tuona vaikeana aikana tapahtui. Sulkulaisia rohkaistiin vielä vappuna mielenosoituksella, mutta jo seuraavana päivänä osaston yleiselle kokoukselle ilmoitettiin liiton lopettavan lakkoavustukset. Liiton huonoa taloudellista tilannettahan oli jo jonkin aikaa salailtu.
Rintama alkaa murentua
Lopun ajan merkkejä oli ollut näkyvissä jo maaliskuusta saakka. Mielialojen kiristyttyä kokousjärjestykset olivat tulleet huonommiksi ja paikkakunnalta pois muuttaminen oli lisääntynyt. Sulkulaiset eivät lannistuneet vielä liiton avustusten lopettamisestakaan. Ihmeteltiin vain, miksi työtaistelu lopetetaan juuri, kun voitto olisi näkyvissä. Uskottiin vahvasti, että työnantaja haluaa varmistaa tuotannon sujumisen kevättulvan vuoksi ja on siksi pakotettu ottamaan entiset työntekijänsä takaisin töihin. Sulkulaiset lähettivät kaksi edustajaansa neuvottelemaan asiasta Ammattijärjestön toimikunnan kanssa, mutta he eivät saaneet sitä taivutettua jatkamaan sulkua. Vain viikon avustus luvattiin työnantajan kanssa käytävien neuvottelujen ajaksi.
Osasto neuvotteli tehtaan johdon kanssa, mutta laihoin tuloksin. Rikkurien poistamisesta tehtaalta ei isännistö halunnut edes keskustella, mutta lupasi sentään pari päivää neuvottelun jälkeen ottaa kymmenisen sulkulaista takaisin töihin. Liekö tehtaan johdon jyrkkä asennoituminen ollut syynä siihen, että 15.5.1909 suoritettu ensimmäinen äänestys työtaistelun lopettamisesta antoi yllättävän tuloksen: Työtaistelun jatkamisen puolesta äänesti 95 ja sitä vastaan vain 17 sulkulaista. Monet sulkulaiset pitivät entisestä kannastaan jääräpäisesti kiinni niin, että mieluummin poistuivat paikkakunnalta kuin hyväksyivät alistumisen 12-tuntiseen työpäivään.
Noin viikkoa myöhemmin suoritettiin toinen äänestys, jossa päätettiin äänin 38-6 alistua työnantajan ehtoihin. Huomattavaa on, että äänestäjien joukko oli supistunut edellisestä kerrasta lähes kolmanneksen. Monet olivatkin äänestäneet edellisinä päivinä jaloillaan ja poistuneet Äänekoskelta. Useat heistä lopullisesti. Rikkurien nokkamies August Laaksonenkin muutti pois Äänekoskelta huomattuaan 12-tuntisen työpäivän tulevan liian raskaaksi. Sulun aikana hän oli ollut vielä toista mieltä.
Ammattiosaston viimeinen työ sulun päätyttyä oli laatia rikkuriluettelo. Sitä levitettiin maan kaikille paperitehtaille ja jopa Amerikkaan saakka. Siellä joutui vielä vuonna 1921 Äänekoskella rikkurina toiminut hankaluuksiin sikäläisen ammattiliiton kanssa.
Tappion syitä
Suurin syy työsulun päättymiseen täydellisenä tappiona oli työväestön heikko luokkatietoisuus. Maaseudun tilattomasta väestöstä oli helppoa värvätä rikkureita, koska monet elivät aivan nälkärajalla. Työsulun aiheuttama tuotannon lasku ei vähentänyt voittoja laman aikana niin selvästi kuin korkeasuhdanteen aikana olisi tapahtunut. Tappion yhtenä syynä oli myös työnantajien vähän aikaisemmin tapahtunut järjestäytyminen. Sorretun Voima käyttikin siitä nimitystä paperitrusti. Tärkeä tappion syy oli myös helppojen voittojen aiheuttama hurmetila. Voi sanoa 8-tunnin työpäivän tulleen Äänekosken paperitehtaalle annettuna voittona. Samassa hurmiossa luultiin pystyttävän estämään työnantajan vastaisku. Liika optimismi omien taitoja kohtaan paperitehtaalla aiheutti rikkurien työhönoton väheksymistä. Aluksi uskottiin myös kokonaan voitavan estää rikkurien tulo tehtaalle. Tärkeä syy oli myös paperiteollisuuden työläisten heikko järjestäytymisaste. Etelä-Suomen tehtailta tuli rikkuriksi järjestäytymättömiä ammattimiehiä, joilla oli ratkaisevan suuri merkitys tehdasta uudelleen käynnistettäessä.
Työsulun seurauksia
Paperiammattiosasto Äänekoskella hajosi työsulun seurauksena. Rikkureita ei saatu vuosikausiin mukaan juuri minkäänlaisiin työväestön yhteisiin rientoihin. Työväenyhdistyksessä keskeisessä asemassa ollut paperityöläisten ryhmä hajosi ja hävisi Äänekoskelta. Tämä toi mukanaan toimintaan lähes täydelliseen laman. Jäsenistöstä jäi jäljelle noin 30 henkeä, mikä oli vain 15% vuoden 1908 jäsenmäärästä. Parin vuoden tauon jälkeen pientä jäsenistön lisäystä alkoi kuitenkin tulla. Vasta I-maailmansodan tuoma aineellinen hätä nosti työväestön luokkatietoisuuden tasoa niin, että jäsenmäärä työväenyhdistyksessä nousi huomattavasti. Työsulku jätti kuitenkin vuosiksi ja jopa vuosikymmeniksi jälkiä työväestön asenteisiin Äänekoskella. Kauna ja katkeruus näytetään kuitenkin pystytyn pitämään taka-alalla. Opiksi häviöstä otettiin se, että enää ei pyritty niin hurmahenkisesti viemään eteenpäin työväestön vaatimuksia elinolosuhteittensa parantamiseksi. Kapitalistisessa järjestelmässä vallitsevat voimasuhteet otettiin nyt entistä enemmän huomioon. Osasyy maltillisempaan politiikkaan jatkossa oli varmaankin myös sillä, että huomattava osa jyrkästi vallankumouksellisesta aineksesta joutui muuttamaan pois maltillisempien jäädessä jäljelle. Uusi hurmiota vailla oleva asennoituminen tuli esiin esimerkiksi vuosien 1917-1918 kuohunnassa, jolloin Äänekoskelle ei esimerkiksi perustettu lainkaan aseellista punakaartia.
Lähteet
- Taisto Poikosen arkisto
