Pukkimäkeä

Suojoen talon

Isännistä ja työntekijöistä

Suojoen talo

Vuonna 1881 tuli Suojoelle isännäksi Viitasaaren tuomiokunnan tuomari Frans Mikael Holsti, joka oli entisen ulkoministeri Rudolf Holstin isä. Hän oli toiminnan mies, ylpeä ja tulinen luonteeltaan. Hän oli myös voimakas yhteiskunnallisten uudistusten ajaja, mutta samalla tarmokas maanviljelijä ja uudisraivaaja. Hänen toimestaan aloitti mm. Hietaman kansakoulu toimintansa 1891. Holstin aikana raivattiin Suojoelle uutta peltoa useita kymmeniä hehtaareja. Hän käytti suuria pääomia tilan kunnostamiseen ja peltojen raivaukseen. Karja oli skånelaista rotua ja osa tuotu suoraan Ruotsista. Talo oli kuuluisa myöskin hevosistaan, joiden suonissa virtasi lämmin veri ja komeista vaunupareista. Holstin komeat vaunut olivat kuuluisat koko Keski-Suomessa. Holsti oli ankara, mutta ehdottomasti oikeudenmukainen isäntä. Torppareille hän määräsi ankarat verot, mutta oli muuten hyvä heitä kohtaan ja auttoi vaikeuksissa. Jos hän huomasi alustalaisissaan jotain vilppiä, saivat he armotta lähteä torpistaan.

Torppareiden elämää Suojoella

Suojoella oli 19 torppaa, joista Töllölä, Alhonmäki ja Mustikkamäki olivat suurimmat. Näissä kussakin oli kaksi hevosta, viisi tai kuusi lehmää ja pientä karjaa tarpeellinen määrä. Torppien vero oli myöskin sitten sen mukainen. Siihen kuului kaksi mies- ja hevospäivää viikossa, kuusi mies- ja viisi hevospäivää tietöitä vuodessa ja yksi niittoviikko heinänteon aikan. Tämän lisäksi oli taloon toimitettava viisi kappaa puolukoita, yksi leiviskä voita, yksi tynnöri rukiita ja lampaan takajalat ja puhdetöiksi tehtävä kaksi saavia, kaksi ämpäriä ja kehrättävä viisi naulaa pellavia. Muutamista torpista piti lisäksi tuoda viisi kappaa tuhkaa pellavien valkaisemista varten.

Pitkiä olivat ne torppari- ja renkijonot, jotka aamuisin lähtivät talosta hevosineen tilan pelloille töihin ja illalla palasivat pimeän tullen takaisin. Työpäivä alkoi kello viisi aamulla ja päättyi kahdeksan maissa illalla. Kaikki aika ei sentään mennyt työntekoon. Juhannusaatto oli ainakin suuri juhlapäivä. Silloin saapui taloon korkeita vieraita ja aattoiltana pidettiin Suojoen sillalla perinteellisiksi muodostuneet siltatanssit, joihin saapui väkeä suuret määrät aina Saarijärveä ja Konginkangasta myöten. Mäkiahon mäellä poltettiin ensin suuri juhannuskokko ja sen jälkeen tanssittiin sillalla aamutunneille saakka.

Johtuen valtavista uhrauksista tilan uudistusten hyväksi kävi Holstin niinkuin niin monelle muullekin, että varat loppuivat ja Suojoki myytiin pakkohuutokaupalla 1896. Raskain mielin Holsti jätti talon ja rouva Holstikin o.s. Schildt lausui jollekin tuttavalleen:

Miten paljon onkaan minun isältä perinnöksi saamiani varoja uhrattu Suojoen peltoihin ja nyt täytyy täältä lähteä kuin lintu puun oksalta.

Kalle Piilosen aika Suojoella

Suojoen huusi pakkohuutokaupassa 68000 mk hinnalla koko Keski-Suomessa kuulu ja rikas valtiopäivämies Kalle Piilonen. Hän oli myöskin tarmokas maanviljelijä ja uudistusten ajaja. Lähinnä hänen toimeksiannostaan rakennettiin mm. Jyväskylän-Suolahden rata. Piilonen kävi erikoisesti soita raivaamaan. Agronomi Dahlström laati valtaisan raivaussuunnitelman, joka vajaassa kymmenessä vuodessa toteutettiin. Ukko-Piilonen oli paikkakunnan ensimmäinen maanparannusaineiden ja väkilannoitteiden käyttaja ja niitä käytettiinkin runsaasti. Vieraiden ammattimiesten kysellessä vastasi ukko:

Savea ajetaan kortteli ja apulantaa kylvetään kaksi sormea vahvalti.

Lähinnä omaa tarvetta varten rakennutti Piilonen Vätälän koskeen luujauhomyllyn, jonka paikkakuntalaiset nimittivät Jompsantehtaaksi. Siellä jauhettiin suuressa huhmarissa luita jauhoiksi. Niitä sitten käytettiin runsaasti hyvin savetuilla mutasoilla. Piilosen aikana alkoivatkin tilan suot tuottaa tavattomasti, erikoisesti heinää. Keväisin oli Suojoella aina suuret heinämaarkkinat, johon saapui heinänostajia aina Karstulasta ja Kivijärvelta asti. Ukko Piilosen aikana rakennetiin taloon 40 metriä pitkä kivinavetta, johon mahtui sata lehmää sekä talli punaisesta tiilestä 18 hevosta varten. Samoin laitettiin taloon meijeri, jossa oman talon ja lähiympäristön maidot jalostettiin voiksi suoraan ulkomaille vientiä varten.

Kalle Piilonen oli luonteeltaan leikkisä ja aina valmis koirankujeisiin. Hän mm. vedatti itseään pikkupojilla kelkassa ja maksoi aina palkan heti. Kerran hän eräällä lääketieteen ylioppilaalla värjäytti Möttölän vaarin verkot punamullalla punaisiksi. Usein hän myöskin antoi tuntemattomien ihmisten haukkua itseään ja oli hyvillään, kun haukkuja jälkeenpain sai tietää, että oli haukkunut itseään Piilosta. Kenenkään kulkijan ei tarvinnut tyhjin suin lähteä Suojoen talosta, vaan talossa annettiin aina ruokaa.

Eelis Piilosen aika Suojoella

Vanhaksi tultuaan Kalle Piilonen möi Suojoen tilan pojalleen agronomi Eelis Piiloselle, joka oli luonteeltaan täysi isänsä vastakohta. Hän oli kiireinen, tulinen ja ehdottomasti oikeudenmukainen. Kiivautensa ja suorasukaisuutensa vuoksi sai Eelis Piilonen isännyytensä aikana paljon vihamiehiä. Kuitenkin ne henkilöt, joihin hän saattoi luottaa, olivat hänen parhaimpia ystäviään.

Isännäksi tultuaan Eelis Piilonen vapautti torpparit veroista, niin että vain työvero jäi suoritettavaksi. Siinäkin hän antoi usein helpotuksia. Torpparien itsenäistymiseen hän suhtautui myötämielisesti ja oli hyvin avokätinen torpparien maansaantiin nähden. Hänelle oli tärkeätä saada vältettyä riidat ja kaikki Suojoen torpat erotettiinkin sovinttokaupalla. Agronomi Piilonen oli tarmokas sekä etevä maanviljelijä ja pystyi johtamaan tilan töitä, Kuitenkin myöhemmin torpparien vapauduttua ja työvoiman saannin vaikeuduttua hän väsyi suuren talon pitoon ja möi vuonna 1923 koko Suojoen tilan Äänekosken kunnalle 2,3 milj. mk hinnasta. Kunnan jaossa tila joutui Äänekosken malaiskunnalle. Samalla tilan päärakennukseen sijoitettiin kunnantoimisto ja myöhemmin myöskin muut kunnan virastot.

Suojoen muistettavia työntekijöitä

Vuosikymmenien kuluessa on myöskin tilan palveluskunta moneen kertaan vaihtunut. Uusi sukupolvi syntyi ja kasvoi jatkamaan vanhempiensa työtä tilalla. Osa työväestä pysyi uskollisesti työpaikallaan viimeiseen saakka, osa taas muutti muille maille. Noissa ihmisissä on monia sellaisia, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi, mutta siihen eivät mitkään palstat tahdo riittää. Muutamia henkilöitä kuitenkin on, jotka pitkän päivätyön tai muun syyn vuoksi tulkoon tässä mainituiksi. Jo Holstin aikana tuli Suojoelle työnjohtajaksi Kivijärveltä Heikki Jämbäck, joka myöhemmin muutti nimensä Jokilahdeksi. Hän on jo 85-vuotias, mutta häärää vielä pirteänä omistamallaan Korpelan tilalla. Hän oli etevä, ahkera ja tunnollinen työnjohtaja. Hänen aikanaan tehtiin Suojoella mm. paljon puhdetöitä. Kerrankin ihmettelivät eräät retkeilijät, kun näkivät kalustovajassa rivissä 40 tervattua uutta rekeä ja paljon muuta tavaraa ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Amalia Oksanen o.s. Lahti oli edellisen ikätovereita ja työskenteli paljon Suojoella Holstin aikana lapsenpiikana. Hän meni sitten emännäksi Mansikkamäen torppaan, jossa edelleen pirteänä hoitelee lastenlastenlapsiaan. Rellun-Leena oli edellisten tapausten aikana jo lähes satavuotias. Vanhus muisti vielä hyvin miten Suomen sodan aikana Hujakon sillalla tuli kuulia vastaan kuin mustikoita. Hän ei osannut sekoittaa villoja, mutta kutoi kuitenkin kangasta ja tuosta työlästyneenä lausui:

Nuo mustat lampaan pirut pitäisi tappaa, kun kangas tuli noin kirjavaa.

Oja-Ellu oli etelästä tullut vierasmaalaista syntyperää oleva tumma, suurisuinen ja romuluinen mies. Hän ojitti Suojoen Koirakorven ja hän olikin hyvä ojankaivaja. Hän joi kapallisen vettä yössä, söi kovaa leipää ja ryyppäsi lähteestä vettä päälle. Hänen tapanaan oli sanoa:

Siellä korvessa ei tule särvin kalliiksi, kun siellä on noita sammakoita.

Niinpä hän voin ja lihan puutteessa pisti sammakoita tikkuun ja paistoi nuotiolla. Saunassa hän kylpi kovasti. Vihtoi ensin vastan latvalla ja sitten tyvellä, koska se vastasi hieromista. Heikki Parkatti tuli työnjohtajaksi Suojoelle Jokilahden jälkeen. Hän oli myöskin taitava ja ahkera mies, joka aina katsoi talon parasta. Hän sai myöhemmin lahjaksi isännältään oman tilan, jossa asui kuolemaansa saakka.

Vihtori Sistonen oli Tousalan torpan isäntä. Hän oli ahkera ja hyvä työmies, aina iloinen ja niin kovaääninen, että puhe kuului kilometrien päähän. Hän oli neljä kertaa naimisissa ja 14 lapsen isä. Samuli Kankainen oli Eelis Piilosen parhaita työmiehiä. Hän oli erikoisen hyvä kyntäjä. Hänen tekemänsä kynnöksen tunsivat kaikki paikkakuntalaiset. Hän oli myös ensimmäisiä miehiä paikkakunnalla, jotka kylvivät viljaa kaksin käsin. Niinpä Kangashäkin Mäkelässä hänen kylväessään kauraa kerääntyi koko kylän väki aidan taakse katsomaai kylvöä kahdella kädellä. Vahtimestari Hilma Kankainen, joka oli edellisen vaimo, on Suojoen uskollinen palvelija edelleenkin, vaikka lähentelee jo seitsemääkymmentä. Hän hoiti aikanaan toista vuosikymmentä Suojoen suurta karjaa voittaen ammattitaidossaan monet koulun käyneet. Työnsä ohella on hän kasvattanut maailmalle lähes kymmenpäisen lapsiparven.

Eelis Salminen oli jo 50-vuotta sitten Suojoen navettaa rakentamassa ja kävi sen jälkeen 20-vuotta yhtä mittaa työssä Suojoella kulkien joka aamu ja ilta yli 4 km pitkän matkan kotiinsa. Hänellä oli myöskin kymmenpäinen lapsiparvi, jonka omin avuin kasvatti aikuiseksi. Salmisella on ikää jo puoliväliin kahdeksaakymmentä, mutta käy edelleen joka päivä työssä tehden todella yhä aina miehen työn. Juho Parantainen on talon entinen maitokuski. Hän ajoi vuosikymmenet maitoa Äänekosken kauppalaan ja hoiti myös tärkeää viljankuivaajan lämmittajan tehtävää ja monia muita pikkutehtäviä Suojoen tilalla. Lukuja kirjoitustaitoa ei miehellä ollut, mutta maitotonkan korvaan hän laittoi pienen puisen polan ja siihen lovia aina sen mukaan, minkä talon tonkka oli kysymyksessä. Näin ei sekaannuksia päässyt syntymään, vaikka nimistä ei saanutkaan selvää.

Kolmelle viimeksi mainitulle on Maatalousseurojen Keskusliitto myöntänyt hopeisen muistorahan pitkäaikaisesta ja uhrautuvasta työstä maatalouden hyväksi. Viimeksi mainitulla on lisäksi jo aikaisemmilta ajoilta Suomen Talousseuran myöntämä muistoraha.

Suojoki pirstotaan pieniin osiin

Paljon on hikeä ja vaivaa seitsemän vuosikymmenen aikana Suojoen peltoihin vuodatettu ja monelle pelto on leivän antanut. Vanhojen paikkakuntalaisten mielissä yhä säilyy kuva niistä pitkistä hevosjonoista, jotka aamulla aikaisin riensivät töihin Suojoen pelloille ja huokauksin muistelee moni niitä aikoja, jolloin kaikki vilja vielä puitiin varstoilla riihessä. Nyt on Suojoki jaettu moneen osaan ja kantatila on vain tynkä entisestä. Väheksymättä lainkaan nykyisen asutustoiminnan tärkeyttä tulee kuitenkin joskus mieleen ajatus, että oliko tilan näin perusteellinen pirstominen aivan oikein? Suuren tilan valtava rakennuspääoma tuottamattomana ja epäkäytännöllisenä on huomattavana lisänä siihen monen kymmenen miljoonan markan rakennusohjelmaan mikäli nuorella kunnalla on aivan lähivuosina edessään. Kun pirstominen lisäksi suoritetiin niin perusteellisesti ettei tilan 50:stä suoviljelyshehtaarista jäänyt edes mudanottopaikkaa kantatilalle, koitui menetys sitä raskaampana veronmaksajien kannettavaksi.

Nyt on kuitenkin tilat muodostettu ja niille rakennukset rakennettu, joten jäljestä puhuminen olkoon kielletty. Kaikilla tiloilla hääräävät ahkerat siirtoviljelijät. Suojoki entisessä suuruudessaan on lakannut olemasta, mutta sitä voimakkaampana sykkii elämä kullakin yksityisellä tilalla. Vasarat ja kirveet kalkkavat yötä päivää, peltoja ojitetaan, muokataan ja raivataan lisää. Monet paikkakuntalaiset, jotka aikanaan epäillen suhtautuivat heimolaisten maanviljelykseen, ovat joutuneet tarkistamaan oman tilansa viljelyskuntoa, jotta eivät jäisi uusista tulokkaista jälkeen. Jos pannaan vuosikymmen eteenpäin, on uusista tiloista varmaan muodostunut kauniita koteja, joita puutarhat ympäröivat, navetoissa on jalostettu karja ja pelloilla tuotetaan viljaa ja rehua uusimpia työmenetelmiä käyttäen.

Tapahtumia Suojoella vuosikymmenien varrella