Suojeluskunta

Suojeluskuntajärjestön historia 1917-1944

Vanha järjestelmä kaatui kuin korttitalo maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Järjestysvalta lamaantui, kun santarmilaitos lakkautettiin eikä armeijaankaan voinut luottaa. Kysymys siitä, kenen käsissä järjestysvalta olisi, nousi keskeiseksi asiaksi. Vähitellen porvarillisissa yhteisöissä alettiin perustaa vapaaehtoisuuden varaan perustuvia suojeluskuntia ja sosialistienemmistöissä punakaarteja korvaamaan sortunutta järjestysvaltaa. Näistä kehittyi vuoden 1917 loppuun mennessä toisiaan vastustavia yksiköitä. Osa suojeluskunnista oli perustettu tukemaan vielä Saksassa ollutta jääkäripataljoonaa, mutta valtaosa oli perustettu turvaamaan järjestystä, kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Suojeluskunnat laillisen hallituksen joukoiksi

Voittoparaati Helsingissä 16.5.1918

Mannerheim voittoparaatissa Helsingissä 16.5.1918

Suojeluskunnat olivat erillisiä yksiköitä, jotka eivät muodostaneet järjestöä. Kun yhteiskunnallinen jännitys oli kiristynyt lähes sisällissodan partaalle, senaatti määräsi 16.1.1918 kenraaliluutnantti Mannerheimin Pohjanmaan suojeluskuntien päälliköksi ja julisti 27.1.1918 suojeluskunnat laillisen hallituksen joukoiksi. Sota päättyi 5.5.1918 ja suuri loppuparaati pidettiin 16.5.1918. Suomi ei enää tarvinnut suurta armeijaa eikä sillä ollut varaakaan sellaisen armeijan ylläpitämiseen. Suojeluskuntarykmenttejä ja suojeluskuntapiirejä lakkautettiin. Suojeluskunnat olivat tehneet työnsä ja sen myötä itsensä tarpeettomiksi. Ne olivat olemassa, mutta niillä ei ollut tehtävää ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Senaatti asetti komitean pohtimaan suojeluskuntien mahdollista tulevaa käyttöä. Kenttä lähti liikkeelle jo ennen komitean työn valmistumista. Varsinais-Suomessa suojeluskunnat päättivät jatkaa toimintaansa ja valitsivat itselleen kesäkuun puolimaissa maakunnallisen ylihallituksen. Satakunnassa suunniteltiin esimerkin seuraamista. Eri puolilla perustettiin suojeluskuntia, joilla oli toisistaan poikkeavat säännöt. Suojeluskuntatoiminta oli hajoamassa alueellisiksi ja paikallisiksi hankkeiksi. Kesken tämän kehityksen yhdeksän keskisuomalaisen suojeluskunnan esikunnat kutsuivat koko maan kattavan suojeluskuntien edustajakokouksen Jyväskylään 4.-5.7.1918 keskustelemaan suojeluskuntatyön jatkamisesta ja tehtävistä. Kokoukseen osallistui myös senaatin asettaman komitean puheenjohtaja, joka selosti komitean mietteitä ja sai itse kuulla kentän käsityksiä. Komiteaa täydennettiin muutamalla Jyväskylän kokouksessa mukana olleella miehellä. Komitea sai työnsä valmiiksi heinäkuun lopulla ja senaatti antoi asetuksen suojeluskunnista 2.8.1918. Asetus merkitsi suojeluskuntajärjestön perustamista ja loppua erilaisille alueellisille ja paikallisille hankkeille.

Suojeluskuntajärjestö perustettaan

Suojeluskuntajärjestö perustettiin ripeästi, koska oli suojeluskuntalaisia ja suojeluskuntia, joilla oli halu jatkaa toimintaa, koska valtiovalta katsoi, että toiminta piti saada valvonnan alaiseksi ja tuloksia tuottavaksi sekä koska armeijalta puuttui reservi. Eli oli osapuolet, jotka löysivät toisensa ja oli kiistaton tarve, joka piti tyydyttää.

Perusyksikkö oli asetuksen mukaan yhden kunnan alueen käsittänyt kunnan nimeä kantanut suojeluskunta. Tästä säännöstä tehtiin historiallisin, maantieteellisin ja kielellisin perustein lukuisia poikkeuksia. Niinpä kaksikielisessä kunnassa toimi kaksi suojeluskuntaa, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Toiminnallisista syistä lukuisat suojeluskunnat perustivat vielä kyläosastoja. Suojeluskuntaa johti paikallispäällikkö, tosin vielä aluepäällikön nimikkeellä, apunaan valittu esikunta. Paikallissuojeluskunnat muodostivat yhdessä suojeluskuntajärjestön, jonka tehtävänä oli hallituksen ohjeiden mukaisesti edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Suojeluskunnat yhdistettiin suojeluskuntapiireiksi, jotka olivat identtisiä kutsuntapiirien kanssa. Kutsuntapiirin päällikkö oli myös suojeluskuntapiirin päällikkö, mutta hänellä oli apulaisenaan periaatteessa yksinomaan suojeluskuntatyöhön keskittynyt apulainen sekä valittu piiriesikunta. Suojeluskuntapiirien yläpuolella ei ollut mitään johtoelintä, vaan seuraava porras oli poliittisin perustein valittu sotaministeri.

Organisaatiota kohennetaan

Toiminta ei lähtenyt kunnolla käyntiin, vaan suojeluskuntajärjestön organisaatiota oli kohennettava jo muutaman kuukauden kuluttua. Ensimmäiseksi suojeluskuntapiirit itsenäistettiin kutsuntapiireistä joulukuussa 1918 ja niille vahvistettiin oma budjetti. Seuraava askel oli uuden asetuksen antaminen 14.2.1919. Sen merkittävin uudistus oli yliesikunnan, oman keskushallinnon, perustaminen suojeluskuntajärjestölle. Samalla perustettiin suojeluskuntain ylipäällikön vakanssi, jonka ensimmäiseksi haltijaksi nimitettiin eversti Georg Didrik von Essen. Suojeluskuntapiirien määrää kasvatettiin vuoden mittaan 21:een ja 1925 vielä yhdellä 22:een, mikä määrä sitten riittikin syksyyn 1939. Suojeluskuntajärjestö muodosti aikansa kattavimman verkoston, jonka toiminta ja tuntosarvet ulottuivat valtakunnan etäisimpiinkin kolkkiin.

Suojeluskuntien organisaatio ja talous

Suojeluskuntapiirien ja suojeluskuntien kesken ei vallinnut taloudellista tasa-arvoa. Suojeluskunnnat joutuivat itse hankkimaan suuren osan rahoituksestaan. Sen kerääminen köyhässä maakunnassa, jossa suojeluskuntiin vielä mahdollisesti suhtauduttiin varauksellisesti tai kielteisesti, oli hankalampaa kuin rintamailla. Syrjäseuduilla ei myöskään ollut teollisuutta, jolla olisi ollut mahdollisuuksia ja kiinnostusta suojeluskuntien tukemiseen. Pitäjän poliittinen ilmasto, väestöpohja, taloudelliset mahdollisuudet ja etäisyydet kirkonkylään heijastuivat toiminnan laatuun ja määrään.

Järjestön organisaatio oli sotilaallinen, mutta sillä oli myös jäsenkuntaa edustavat luottamuselimensä, joilla ei kuitenkaan ollut tosiasiallista valtaa. Suojeluskuntapiirit lähettivät kaksi edustajaansa keväällä pidettävään edustajakokoukseen, joka toimi suojeluskuntajärjestön vuosikokouksena. Siellä kuultiin toimintakertomus ja käsiteltiin suojeluskuntajärjestön omiin varoihin liittyvät tiliasiat. Mikäli ylipäällikkö katsoi sen tarpeelliseksi, hän kutsui koolle ylimääräisen edustajakokouksen keskustelemaan jostain määrätystä asiasta. Piiripäälliköllä oli tukenaan valittu piiriesikunta, joka käsitteli lähinnä taloudellisia kysymyksiä ja johon kuului neljä varsinaista ja kaksi varajäsentä. Edustajakokousta ja valittuja piiriesikuntia voi luonnehtia jonkinlaisiksi upseereista koostuneen virkamiesjohdon tuntosarviksi, joiden avulla oli helpompi seurata toiminnan tason mielipiteitä. Toisaalta nämä elimet olivat niin herraskaisia, ettei tavallisella suojeluskuntalaisella ollut mahdollisuutta tulla valituksi niihin.

Suojeluskuntajärjestön johto, järjestöön sijoitettujen upseerintoimien ja virkojen haltijat eivät olleet järjestön jäseniä, vaan sen työntekijöitä. Suojeluskuntain päällikön ja yliesikunnan päällikön tuli nauttia suojeluskuntajärjestön ja piiripäällikön piirinsä luottamusta. Samaa vaatimusta noudatettiin yleisesti myös aluepäälliköiden virkoja täytettäessä. He olivat siten alaistensa luottamusta nauttivia virkamiehiä. Luottamus todettiin jokseenkin automaattisesti. Suojeluskuntajärjestö oli alistettu valtakunnan sotavoiman ylipäällikölle, tasavallan presidentille, joka ajan mittaan nimitti yhä suuremman osan järjestön upseerinvirkojen haltijoista. Vähitellen kaikki suojeluskuntajärjestön upseerinvirkojen haltijat otettiin myös vakinaisen väen upseeriluetteloon, jolloin ero puolustuslaitoksen upseereihin kapeni.

Suojeluskuntajärjestön upseerinvirkojen haltijat ja hoitajat muodostivat koulutukseltaan epäyhtenäisen joukon. Se koostui jääkäreistä, vuodesta 1918 alkaen erilaisin poikkeusjärjestelyin koulutetuista aktiiviupseereista, kadettikoulun käyneistä aktiiviupseereista, muutamasta Venäjällä koulutuksensa saaneesta upseerista, reserviupseereista ja suojeluskuntaupseereista. Viimeksi mainitut olivat suojeluskuntajärjestössä määräkurssin suorittaneita suojeluskunta-aliupseereita, jotka suojeluskuntain päällikkö ylensi suojeluskuntaupseereiksi. Suojeluskuntaupseerin tutkinto antoi pätevyyden vain suojeluskuntajärjestön sisällä. Mikäli suojeluskuntaupseeri siirtyi puolustuslaitoksen palvelukseen, se tapahtui hänellä olevassa aliupseerin arvossa. Mikäli hän pyrki urallaan eteenpäin, hän tavoitteli ensimmäiseksi reservivänrikin arvoa. Suojeluskuntaupseeri ei ollut upseeri sanan varsinaisessa merkityksessä. Järjestön viroissa ja tehtävissä palvelleet upseerit ja suojeluskuntaupseerit muodostivat vain pienen osan suojeluskunnissa toimineista upseereista. Vapaaehtoisten jäsenten joukossa oli tuhansia reserviupseereita, joukko puolustuslaitoksen palveluksesta muihin tehtäviin siirtyneitä aktiiviupseereita sekä järjestön omia suojeluskuntaupseereita.

Suojeluskunta valkoinen järjestö

Suojeluskuntajärjestö oli valkoinen järjestö, jonka juuret olivat sisällissodan voittaneessa talonpoikaisarmeijassa. Jäseniksi otettiin miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet seitsemäntoista vuotta. Poikkeuksellisesti jäseniksi voitiin ottaa nuorempiakin suojeluskunnan harkinnan ja vanhempain suostumuksen perusteella. Suojeluskuntajärjestön vakinaistamisen yhteydessä vuonna 1928 ikäraja korotettiin 21:een ja asetettiin kielto ottaa jäseneksi alle 17-vuotiaita. Varsinaisten jäsenten lisäksi suojeluskunnilla oli kannattavia jäseniä, joiden oikeudet ja velvollisuudet olivat vähäisempiä. Varsinainen jäsen saattoi 45 vuotta täytettyään siirtyä kannattavaksi jäseneksi. Suojeluskuntajärjestö oli nimenomaan 21-45-vuotiaiden miesten järjestö. Jäseneksi ottaminen oli kunkin suojeluskunnan oma sisäinen asia. Se takasi suojeluskuntalaisten luotettavuuden.

Järjestön valkoisuus aiheutti ongelmia. Suojeluskunnissa eläteltiin myös käsitystä, jonka mukaan suojeluskunnat eivät oikeastaan olisikaan valtiojohdon alaisia, vaan itsenäisiä, ja että niiden tehtävänä olisi Suomen pitäminen valkoisena hamaan ikuisuuteen asti. Eräät oikeistolaiset piirit tavoittelivat suojeluskunnille valtion asemaa valtiossa. Se johti avoimeen skismaan kesällä 1921. Tasavallan Presidentti joutui erottamaan von Essenin ja nimittämään uudeksi ylipäälliköksi vasta 33-vuotiaan jääkärin, everstiluutnantti Lauri Malmbergin. Malmberg teki selvän valinnan sotilaallisuuden hyväksi. Suojeluskuntajärjestön tehtävä oli sotilaskoulutus, ei politikoiminen tai valtiojohdon auktoriteetin kyseenalaistaminen. Sotilaallinen osaaminen oli tärkeämpää kuin oikean valkoisen hengen vaaliminen. Hänen tavoitteenaan oli kehittää suojeluskuntajärjestöstä maanpuolustuksen lojaali osa. Toki Malmbergilla oli vastustajia, jotka halusivat itsenäisempää suojeluskuntajärjestöä, mutta he hävisivät valtataistelun viimeistään 1923.

Suojeluskuntajärjestöllä oli poliittisiakin tehtäviä. Ne eivät olleet itse otettuja, vaan sille annettuja. Se oli osa sisäisestä turvallisuudesta huolehtivaa koneistoa yhdessä etsivän keskuspoliisin, poliisin ja puolustuslaitoksen kanssa. Suojeluskunta oli alueellisen kattavuutensa vuoksi tärkeä tiedonhankkija. Se antoi lausunnon kutsuntaan osallistuvien nuorukaisten poliittisesta luotettavuudesta. Tehtävä oli maaseudulla mahdollinen, sillä siellä suojeluskuntien verkosto oli tiheä ja ihmiset tunsivat toisensa. Sen sijaan kaupungeissa ja suurimmissa taajamissa, missä ihmiset eivät tunteneet toisiaan, tehtävä oli turhauttava. Suojeluskunnan lausunto ei estänyt varusmiespalvelun suorittamista, mutta vaikutti siihen, millaiseen koulutukseen asevelvollinen kelpuutettiin. Suojeluskunnat antoivat lukuisia lausuntoja työnantajille ja jotkut työnantajat edellyttivät työntekijöittensä kuulumista suojeluskuntaan. Lausuntojen antamisen tavoitteena oli estää poliittisesti epäluotettaviksi arvioitujen henkilöiden pääsy sellaisiin tehtäviin, joissa he voisivat häiritä yhteiskunnan normaalien toimintojen sujumista. Esimerkiksi kommunistisympatioista epäillylle ei haluttu antaa johtamis- tai erikoiskoulutusta, jota he voisivat hyödyntää mahdollisen kapinan puhjetessa.

Vasemmisto vierasti suojeluskuntia

Suojeluskuntajärjestö oli hyödyllinen laitos vallitsevan yhteiskuntajärjestön puoltajille. Se saattoi luottaa porvarillisten puolueiden järkkymättömään tukeen koko 1920-luvun. Sen sijaan vasemmisto suhtautui siihen ehdottoman kielteisesti ja vaati moneen kertaan suojeluskuntien lakkauttamista. Kommunistien suhtautuminen oli leppymättömämpää kuin sosiaalidemokraattien. Puolueet kilpailivat suojeluskuntien sättimisessä, ja kommunistit veivät voiton. Suukopu rauhoittui 1930-luvun alussa kommunistisen toiminnan lakkauttamisen jälkeen. Sosiaalidemokraattien ei enää tarvinnut pelätä kilpailua vasemmalta, joten se saattoi suhtautua suojeluskuntiin rauhallisemmin, mutta edelleen ehdottoman kielteisesti.

Lapuan liike ja Mäntsälän kapina

Yhteiskunnallisen voimakkaan kuohunnan vuodet 1930-luvun alkuvuosina jättivät jälkensä suojeluskuntajärjestöönkin. Suojeluskunnissa hyväksyttiin yleensä lapuanliikkeen tavoitteet. Ongelmallista oli, että osa hyväksyi kansanliikkeen menettelytavatkin ja osallistuivat sen laittomuuksiin. Järjestön johto pysytteli passiivisena eikä tehnyt mitään laittomuuksiin syyllistyneiden palauttamiseksi takaisin kaidalle polulle. Pahin virhe tehtiin Mäntsälän kapinan aikana, kun järjestön johto yritti painostaa presidentin vaihtamaan hallituksen. Sen jälkeen maalaisliiton suhtautuminen suojeluskuntajärjestöön muuttui kriittisemmäksi eikä järjestö enää voinut luottaa, että sillä oli kaikissa oloissa eduskunnan porvarillisen rintaman jakamaton tuki. Tavallaan suojeluskuntajärjestö menetti liikkumavapauttaan ja joutui holhouksenalaiseksi.

Lapuanliikkeen laannuttua ja yhteiskunnallisen tilanteen rauhoituttua suojeluskuntajärjestö ei enää aiheuttanut poliittisia ongelmia. Cajanderin punamultahallituksen, maalaisliiton, sosiaalidemokraattien ja edistyspuolueen 1937 muodostaman vahvan enemmistöhallituksen aikana suojeluskuntien yhteiskunnallinen siedettävyys parani. Sosialidemokraattinen puolue ei enää hallituspuolueena voinut vastustaa suojeluskuntia, mikä ei suinkaan merkinnyt, että puolueen vanha kielteinen asenne olisi muuttunut olennaisesti myönteisemmäksi.

Keskisuomalainen -lehti kirjoitti Mäntsälän kapinasta ja sen päättymisestä 2.3.1932. Alla linkissä lehden etusivu.

Suojeluskuntajärjestön epävarmuuden aikaa

Suojeluskuntajärjestö sai vuosia odottaa vakinaistamistaan. Se merkitsi elämistä eduskunnan vuosittaisten budjettipäätösten varassa. Olotilalle oli kaksi luonnollista selitystä. Suojeluskuntajärjestö ei ollut yksin, vaan moni muukin hallintoviranomainen oli samassa asemassa, eikä kaikkien vakinaistamisia voitu hoitaa kerralla. Myös puolustusministeriön ja puolustuslaitoksen virat olivat vakinaistamatta. Toinen syy oli poliittinen. Vasemmisto suhtautui ehdottoman kielteisesti suojeluskuntiin, jotka se samasti sisällissodan voittaneella puolella taistelleisiin suojeluskuntiin ja joita se piti poliittisena vastustajanaan. Vasemmisto halusi suojeluskuntien lakkauttamista, ei niiden vakinaistamista. Vakinaistaminen edellytti eduskunnan säätämää lakia ja vasemmistolla oli voimaa esityksen äänestämiseen yli vaalien. Näin vakinaistamisprosessi vaatisi aikaa, ellei sopivaa ajankohtaa löytyisi.

Suojeluskunta-asetus 1928

Kyösti Kallion hallitus antoi viime toiminaan joulukuussa 1926, vain pari päivää ennen Väinö Tannerin hallituksen nimittämistä lakiesityksen, joka sitten maaliskuussa 1927 äänestettiin yli vaalien. Eduskuntavaalit pidettiin kesällä ja uusi eduskunta hyväksyi lain syyskuussa 1927. Tannerin hallitus ei pitänyt kiirettä asian kanssa. Hallituksen kaaduttua uusi maalaisliittolainen vähemmistöhallitus hoiti asian ripeästi loppuun. Laki suojeluskuntajärjestöstä annettiin 27.12.1927. Samana päivänä annettiin myös lait puolustuslaitoksen viroista ja toimista sekä puolustusministeriön viroista ja toimista. Vakinaistaminen saatettiin päätökseen toukokuussa 1928 uudella, aikaisempaa yksityiskohtaisemmalla suojeluskunta-asetuksella.

Vakinaistaminen vahvisti suojeluskuntajärjestön statusta. Käytännössä sillä oli suurin merkitys järjestön palkatulle henkilökunnalle, jonka palkkauskulut muuttuivat vuosittain harkittavista lakisääteisiksi menoiksi. Lauri Malmberg menetti ylipäällikön tittelin. Jatkossa hänen virkanimikkeensä oli suojeluskuntain päällikkö. Tasavallan presidentti oli sen jälkeen ainoa ylipäällikön arvon haltija. Vakinaistamisen jälkeen suojeluskuntajärjestökin otettiin vuoden 1929 valtiokalenteriin muiden valtion virastojen ja viranomaisten joukkoon. Toiminnallisesti vakinaistaminen ei merkinnyt muutosta. Paikalliset suojeluskunnat toimivat kuten ennenkin ja yksittäiset suojeluskuntalaiset päättivät itsenäisesti oman vapaa-aikansa käytöstä. Entistä yksityiskohtaisempi asetus vahvisti jo vallinneen tilanteen ja monet ennen lakia sovelletut käytänteet saivat nyt kirjallisen muotonsa.

Vaikka osa suojeluskuntajärjestön menoista muuttui lakisääteisiksi, se ei merkinnyt parannusta suojeluskuntapiirien ja paikallisten suojeluskuntien elämään. Valtaosa toiminnan vaatimista rahoista oli hankittava itse. Rahoitustaan järjestäessään suojeluskunta ei ollut virallinen laitos, vaan ainoastaan yksi kansalaisjärjestö muiden joukossa. Näissä yhteyksissä esikunta toimi kuin johtokunta ja jäsenistöllä oli sananvaltaa asioista päätettäessä. Sen sijaan sotilaskoulutuksessa, aluepäällikön vastuualueella ei vallinnut vastaavaa jäsendemokratiaa. Suojeluskunta ja paikallinen lottayhdistys muodostivat kansalaisseuroina tiiviin parivaljakon, joiden yhteistyö tuotti hyvän taloudellisen tuloksen.

Jäsenmäärä kasvaa voimakkaasti

Suojeluskuntajärjestön jäsenmäärän kehitys ei ollut tasaista. Jäsenmäärä oli heti vuonna 1919 noin 93000 miestä, mistä se seuraavana vuonna vielä nousi noin tuhannella kääntyäkseen sitten laskuun. Alhaisimmillaan se oli vuonna 1926, noin 78000 miestä. Vuoden 1920 taso saavutettiin uudelleen vasta 1935, minkä jälkeen kasvu oli ripeää ja 100000:n raja ylitettiin seuraavana vuonna. Viimeisenä kokonaisena rauhanvuonna 1938 se oli yli 111000 miestä. Jäsenmäärä olisi ylittänyt 100000 rajan jo aikaisemmin, mikäli kaikki halukkaat olisi voitu hyväksyä suojeluskuntiin. Aseiden ja varusteiden puute haittasi. Ei ollut järkeä ottaa uusia suojeluskuntalaisia, joille ei olisi liiennyt asetta ja varusteita. Sen sijaan suojeluskuntien määrä kasvoi tasaisesti muutamalla vuodessa vuoden 1920 vajaasta 580:stä, kunnes se 1938 hypähti edellisen vuoden 659 suojeluskunnasta 674:ään.

Suhteet puolustuslaitokseen

Suojeluskuntajärjestön ja puolustuslaitoksen suhde ei ollut ongelmaton. Suojeluskuntajärjestö toivoi itselleen merkittävämpää roolia ja viranomaistehtäviä puolustuslaitoksen rinnalla, kuten mahdollisuutta suorittaa alokasaika suojeluskunnassa, mihin ei suostuttu. Malmberg korosti sotilaskoulutuksen merkitystä. Jokaisen suojeluskuntalaisen tuli hänen varhaisen tavoitteensa mukaan osata saman verran kuin neljä kuukautta palvellut varusmies. Puolustusvoimain käsitettä ei ollut virallisella taholla ennen 1930-luvun alkua. Silloin puolustuslaitos muodosti sen yhdessä suojeluskuntajärjestön, rajavartiolaitoksen ja merivartiolaitoksen kanssa. Sama tilanne oli vallinnut tosiasiallisesti koko 1920-luvun. Puolustuslaitos oli maanpuolustuksen keskeinen laitos, joka määritteli koulutukselliset tavoitteet. Suojeluskuntajärjestö oli puolustusvalmiuteen liittyvissä asioissa alisteisessa asemassa. Puolustuslaitos ja puolustusministeriö antoivat niitä koskevia ohjeita ja määräyksiä. Vuorovaikutus oli läheinen ja jatkuva. Suojeluskunnista voitiin komentaa upseereita määräajaksi puolustuslaitokseen ja päin vastoin. Suojeluskunnat noudattivat saamiaan ohjeita ja määräyksiä, mutta omalla tavallaan. Vakinaisessa väessä kouluttajan auktoriteetti nojasi myös sotaväen rikoslakiin. Sen sijaan suojeluskunnassa kouluttajalla oli edessään vapaaehtoisia miehiä, joita ei voinut komennella miten tahansa.

Koulutusorganisaatio

Suojeluskuntajärjestön koulutusorganisaatio oli sekä selkeä että kattava. Yliesikunnan sotilasasiainjaosto upseereineen kehitti ja valvoi koulutusta piireissä. Tuusulassa toiminut päällystökoulu oli suojeluskuntajärjestön koulutuskeskus, jossa järjestettiin lukuisia eritasoisia kursseja järjestön palveluksessa olleille upseereille ja myös vapaaehtoisille. Suojeluskuntapiirien esikunnissa oli sektoreittain toimivat sotilasohjaajat, jotka seurasivat ja tarvittaessa johtivat omaa toimialaansa paikallissuojeluskunnissa. Piiriesikuntien aluepäälliköt taas huolehtivat heille määrättyjen suojeluskuntien sotilaskoulutuksesta ja tarvittaessa hieman muistakin asioista. Paikallissuojeluskunnilla oli käytettävissään erinomainen tukiverkko, joka pystyi antamaan apua kaikissa sotilaskoulutukseen liittyneissä asioissa. Keskusjohtoinen verkosto takasi pian, että suojeluskunnat eivät poikenneet koulutustoiminnassaan vahvistetulta linjalta.

Kaaderijärjestelmä

Samaan aikaan kun Lapuanliike seurausilmiöineen aiheutti ongelmia ja heikensi suojeluskuntajärjestön asemaa, käynnissä oli toinen kehityskulku, joka vahvisti suojeluskuntajärjestön asemaa, mutta paradoksaalisesti kyllä rajoitti sen autonomiaa. Rauhanajan armeija tuli voimassa olleiden suunnitelmien mukaan saattaa sodan uhatessa täyteen vahvuuteensa kaaderiperustamisjärjestelmän avulla. Jokainen rauhanajan yksikkö perustaisi itsensä suuruisen joukon lisää, minkä lisäksi perustettaisiin pataljoona kutakin uutta rykmenttiä kohti. Järjestelmään liittyi monia ongelmia. Se oli hidas ja uusien joukkojen perustaminen vaikeuttaisi suojajoukkotehtävänä ollutta vihollisen pysäyttämistä mahdollisimman lähellä rajaa. Järjestelmä oli haavoittuvainen, sillä joukkojen perustaminen tapahtuisi muutamassa varuskuntakaupungissa. Laskettiin, että Viipuriin muodostuisi lähes 60 kilometrin hevos- ja ajoneuvojono, joka olisi oiva kohde vihollisen ilmavoimille. Muuallekin muodostuisi vaarallisen pitkiä jonoja ja ruuhkia. Ongelmien vuoksi tilalle oli kehitettävä parempi järjestelmä.

Aluejärjestelmä

Ratkaisuksi tuli aluejärjestelmä, johon siirryttiin noin puolen vuosikymmenen valmistelun jälkeen keväällä 1934. Sen toteuttamiseksi perustettiin aluejärjestö. Maa jaettiin alueisiin, joissa joukkojen muodostaminen tapahtuisi. Aluejärjestöön kuului yhdeksän sotilaslääniä esikuntineen, 26 sotilaspiiriä esikuntineen sekä neljä sotilaspiiriä, joiden esikuntina toimivat rajavartiostojen esikunnat. Suunnitelmassa suojeluskunnille oli varattu tärkeä rooli. Ne avustaisivat liikekannallepanon toteuttamisessa sotilaspiirejä. Aluejärjestelmä korosti suojeluskuntien merkitystä maanpuolustukselle, mutta lisäsi samalla niiden viranomaistehtäviä. Järjestelmästä ei tullut täydellisen kaunista, sillä suojeluskuntajärjestö ei halunnut muuttaa piirien rajoja yhteneväisiksi sotilaspiirien rajojen kanssa. Seurauksena suojeluskuntapiiri joutui asioimaan useamman sotilaspiirin kanssa.

Aluejärjestelmään siirtyminen merkitsi melkoista mullistusta suojeluskuntien koulutustoiminnassa. Suojeluskunnat olivat olleet jalkaväkisuojeluskuntia. Poikkeuksen olivat muodostaneet lähinnä vain tykistösuojeluskunnat, suurimpien kaupunkien erikoistuneet suojeluskunnat sekä merisuojeluskunnat. Aluejärjestelmä edellytti eri aselajeihin kuuluvien joukkojen perustamista eri puolilla maata. Suojeluskuntien koulutustoiminta oli muutettava vastaamaan tätä todellisuutta. Osa jalkaväkisuojeluskunnista muuttui aselajisuojeluskunniksi. Kuitenkin kaikissa suojeluskunnissa annettiin edelleen jalkaväkisuojeluskunnan peruskoulutus. Enemmistössä suojeluskunta-alueita ryhdyttiin antamaan kranaatinheitin-, pioneeri-, viesti-, tykistö-, ilmatorjunta-, polkupyörä-, ratsuväki- ja rannikkopuolustuskoulutusta. Koska suojeluskunnilta puuttui uusien alojen ammattitaitoisia kouluttajia, heidät jouduttiin kouluttamaan puolustuslaitoksen tuella. Puolustusministeriö luovutti eri aselajisuojeluskuntien tarvitsemaa kalustoa, mikä vaati oman aikansa. Aluejärjestelmään siirtyminen merkitsi suojeluskuntajärjestön siihenastisen historian suurinta muutosta. Vapaaehtoistyön rinnalle tuli lukuisia viranomaistoimintoja. Aluejärjestelmä merkitsi suojeluskuntajärjestön entistä tiiviimpää integroitumista puolustuslaitokseen.

Kannaksen linnoittamistalkoot ja YH

Vuosi 1939 oli suojeluskuntien kannalta hyvin poikkeuksellinen. Ensin järjestö oli organisoimassa Kannaksen linnoittamistalkoita, joihin osallistui muitakin kuin suojeluskuntalaisia. Se oli niin massiivinen hanke, että se supisti suojeluskuntien normaalia toimintaa. Talkoot päättyivät ylimääräisten kertausharjoitusten, YH:n alkamiseen lokakuussa 1939. Aluejärjestelmään siirryttäessä paikallisten suojeluskuntien sota-ajan tehtävistä oli sovittu. Sen sijaan yliesikunnan sota-ajan roolista päätettiin vasta syyskuun loppupuolella 1939. Se muuttuisi kotijoukkojen esikunnaksi, joka olisi tehtävien laadun mukaan alistettu joko päämajalle tai puolustusministeriölle. Suojeluskuntapiirit ja sotilaspiirit yhdistettäisiin uudeksi hallintoviranomaiseksi, jonka nimi olisi suojeluskuntapiiri, mutta tehtävät pääosin sotilaspiirin tehtäviä. Uusi järjestelmä astui käytännössä voimaan ylimääräisten harjoitusten alettua. Sotilaspiirit hoitivat liikekannallepanon, missä yhteydessä niiden rintamakelpoinen upseeristo siirtyi kenttäarmeijaan. Sen jälkeen aluejärjestön tehtävät jäivät suojeluskuntajärjestön hoidettaviksi. Sotatilan julistamisen jälkeen yliesikunnan nimi muuttui kotijoukkojen esikunnaksi. Järjestöstä oli tullut viranomainen ja tämä järjestely oli voimassa aina suojeluskuntien lakkauttamiseen asti marraskuussa 1944.

Talvisodan syttyminen 1939

Suojeluskuntajärjestö oli perustettu edistämään kansan puolustuskuntoisuutta ja turvaamaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys marraskuussa 1939 loi tilanteen, jossa suomalaista yhteiskuntajärjestystä oli puolustettava ase kädessä. Suojeluskuntalaiset muuttuivat reserviläisiksi ja asevelvollisuuslain määräämiin vuosiluokkiin kuuluvat sijoitettiin liikekannallepanossa kenttäarmeijan joukko-osastoihin. Se puolitti suojeluskuntien jäsenmäärän. Lisäksi lukuisat suojeluskuntalaiset joutuivat entistäkin tiiviimmin keskittymään yhteiskunnan toimimisen kannalta tärkeisiin valtion, kunnan, ja elinkeinoelämän virkoihin ja tehtäviin. Jäljelle jäi lähinnä vain yli-ikäisiä tai rintamapalvelukseen liian nuoria miehiä ja poikia. Järjestön upseerinvirkojen haltijat sijoitettiin suunnitelman mukaisesti joko kenttäarmeijaan tai kotijoukkojen esikunnan ja sen aluehallinnon tehtäviin. Suojeluskunnat jäivät ilman päteviä aluepäälliköitään. Järjestö luovutti kenttäarmeijalle valtaosan kivääreistään ja muusta aseistuksestaan. Lokakuusta 1939 alkaen ei enää ollut kouluttajia ja koulutettavia eikä heidän tarvitsemiaan aseita. Totutun suojeluskuntatyön edellytykset yksinkertaisesti loppuivat.

Välirauhan aika ei mahdollistanut paluuta entiseen toimintaan. Pääosa aseista ja varusteista pysyi kenttäarmeijalla, jonka kotiuttaminen vaati kuukausia. Upseerit jatkoivat armeijan tehtävissä ja talvisodan aikainen kouluttajapula jatkui. Sotaväsymyskin vaikutti, eivätkä läheskään kaikki vanhat suojeluskuntalaiset palanneet heti toiminnan pariin. Toisaalta suojeluskuntiin liittyi suuri määrä uusia jäseniä. Toiminnalla oli kaksi painopistettä: toisaalla uusien suojeluskuntalaisten tarvitsema alokaskoulutus ja toisaalla kovaa vauhtia lisääntynyt nuorisotyö.

Suhteet vasemmistoon lämpenevät

Talvisodan henki ja maanpuolustuksen tarpeet aiheuttivat suuria muutoksia suojeluskuntajärjestöön. Suojeluskuntajärjestö ja Sosialidemokraattinen puolue neutraloivat suhteensa helmikuussa 1940. Puolue julisti, että suojeluskuntaan liittyminen on kunkin yksityisasia ja suojeluskunnat luopuivat pitämästä vasemmistolaisuutta jäsenyyden esteenä. Tämä kansallisen yksimielisyyden tavoite näkyi helmikuussa 1941 annetussa uudessa suojeluskunta-asetuksessa. Siinä säädettiin, että vapaaehtoiseen sotavoimaan liittyneet Suomen miehet muodostavat kaikkien yhteiskunta- ja kansanluokkien yhteisen vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön. Kotijoukkojen esikunnan olemassaolo näkyi. Viranomaistehtävien osuus lisääntyi. Tosin niitä ei mainittu asetuksessa, jossa ne sivuutettiin toteamalla, että järjestön viran- ja toimenhaltijoiden tehtävistä määrätään erikseen. Maa jaettiin edelleen suojeluskuntapiireihin, mutta nyt ne yhdistettiin sotilaslääneiksi, mikä oli uusi taso suojeluskuntajärjestön hierarkiassa. Uudesta piirijaosta oli säädetty asetuksella jo tammikuussa 1941. Näennäisesti suojeluskuntajärjestö oli mahtavimmillaan.

Sotilas- ja suojeluskuntapiirit

Tosiasiallisesti suojeluskuntajärjestön itsenäisyys ja vapaaehtoistoiminta kaventuivat. Tammikuussa 1941 annetun valtakunnan jakamista sotilas- ja suojeluskuntapiireihin säätävän asetuksen ensimmäinen pykälä osoittaa muutoksen suunnan: Maa jaetaan sotilaspiireihin, jotka samalla ovat suojeluskuntapiirejä. Sotilaspiirit olivat ensisijaisia, vaikka niistä käytettiinkin suojeluskuntapiirin nimeä. Puolustusvoimain komentajan, marsalkka Mannerheimin valta ulottui pitkälle. Yliesikunnan järjestely- ja liikekannallepano-osaston päälliköksi tai suojeluskuntapiirin komentajaksi ei saanut nimittää ketään ilman Mannerheimin hyväksyntää. Sotilasläänin komentajan nimitti presidentti puolustusvoimain komentajan esityksestä. Elokuun puolivälissä 1940 annetussa puolustusvoimain johtoasetuksessa säädettiin, että suojeluskuntaviranomaiset olivat puolustusvoimain komentajan alaisia aluejärjestöä koskevissa asioissa. Virkojen kelpoisuusvaatimusten loppuun oli tullut uusi kohta huomioonottaen erikoisesti sodassa osoitettu kunnostautuminen. Suojeluskuntapiirin komentaja oli nimenomaan piiristä muodostettavan rykmentin komentaja, ei kentän luottamusta nauttiva vapaaehtoistoiminnan johtaja. Sotilasläänin komentajalla ei ollut lainkaan suojeluskuntatyöhön liittyvää tehtävää. Hän oli tuleva divisioonankomentaja. Syksyllä 1939 väliaikaiseksi tarkoitettu suojeluskuntien muuttuminen järjestöstä viranomaiseksi vahvistettiin uudella suojeluskunta-asetuksella pysyväksi.

Asetus ei periaatteessa merkinnyt suuria muutoksia paikallissuojeluskunnille, vaan muutokset johtuivat sota-ajan oloista, jotka yksinkertaisesti ei mahdollistaneet entisenlaista toimintaa. Kotirintamalle jääneen suojeluskuntalaisen asema ei muuttunut oikeastaan lainkaan. Hän päätti edelleen suvereenisti, osallistuiko hän suojeluskuntansa toimintaan vai ei. Toki vallinnut tilanne asetti hänelle uusia velvoitteita kuten muillekin kansalaisille. Suojeluskuntien toiminta laimeni vuosi vuodelta epäedullisten olojen johdosta. Poikkeuksen muodosti poikatoiminta, joka kukoisti sotavuosina ja oli järjestön tärkeä painopiste.

Suojeluskunnat lakkautetaan 4.11.1944

Suomi allekirjoitti Moskovassa 19.9.1944 välirauhansopimuksen. Muutama viikko sen jälkeen Suomen sotilasjohdossa arvioitiin, että suojeluskuntajärjestö ei voisi jatkaa entisellään. Laadittiin suunnitelma, joka muuntaisi suojeluskuntajärjestön toiseen muotoon, mutta mahdollistaisi sen sotilaskoulutuksen jatkumisen. Suunnitelma ei edennyt, sillä Tasavallan Presidentti Mannerheim tuli viimeistään 29.10.1944 tulokseen, jonka mukaan suomalaisten oli lakkautettava suojeluskunnat ja käynnisti järjestön lakkauttamiseen tähtäävät toimet. Aika loppui kuitenkin kesken, kun Neuvostoliitto vaati 30.10.1944 suojeluskuntien lakkauttamista viikon sisällä. Eduskunta sääti suojeluskunnat lakkauttavan lain 3.11.1944. Laki painettiin ja astui voimaan seuraavana päivänä.

Lähteet

  1. Sarkatakkien armeija, Kari Selén, Ari Pylkkänen, 2004