Martti Johannes Aho
Puolustusvoimien kuvakeskuksen 170 000 valokuvan tietokanta on laitettu esille nettiin osoitteessa: http://sa-kuva.fi/
Martti Aho
Martti Johannes Aho syntyi Kemin maalaiskunnassa 19.11.1896. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan August Aho ja Rosa Amalia o.s. Matinlassi.
Martti Aho kävi aluksi Kemin ja myöhemmin Joensuun suomalaista yhteiskoulua, jossa suoritti seitsemän luokkaa kahdeksasta. Aho osallistui vuoden 1918 sotaan vapaaehtoisena kiväärimiehenä ja kivääriryhmän johtajana Perä-Pohjolan Pataljoonassa. Sotatoimiin hän osallistui huhtikuun 4. päivästä alkaen 15. jääkäripataljoonan riveissä Karjalan kannaksella. Vuosina 1919 - 1920 Aho osallistui Aarne Sihvon ja myöhemmin Paavo Talvelan johtamaan Aunuksen heimosotaan sotilasvirkamiehenä, pataljoonan taloudenhoitajana sekä rykmentin majoitusmestarina.
Reserviupseerikoulu ja Kadettikoulu
Reserviupseerikoulun Aho suoritti vuonna 1921 ja hänet nimitettiin reservin vänrikkinä Lahden komendantiksi. Aho meni naimisiin Claudia o.s. Seisen kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta. Vuonna 1923 Aho siirtyi rajavartiolaitoksen palvelukseen. Reservin luutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1925. Hän toimi komppanianpäällikkönä Salmin ja Joensuun rajavartiostoissa. Aho kävi Kadettikoulun erikoiskurssin vuosina 1927-1928, ylennettiin reservin kapteeniksi vuonna 1930 ja kapteeniksi vuonna 1931. Taistelukoulun luutnanttikurssin hän kävi vuonna 1932. Rajavartiolaitoksen aliupseerikoulun johtajana Aho toimi vuosina 1933-1934. Tämän jälkeen hän palasi Salmin rajavartiostoon komppanianpäälliköksi ja yleisesikuntaupseeriksi.
Talvisota
Talvisodassa hän oli ensin komppanian päällikkö ja sitten Erillinen pataljoona 8 (ErP 8) komentaja. Aho haavoittui talvisodassa kahdesti.Jatkosodan alkaessa majuri Aho komensi Jalkaväkirykmentti 50:tä (JR 50), joka kuului 11. Divisioonaan. Rykmentin taitavasta johtamisesta Karjalan armeijan läpimurtotaisteluissa ja myötävaikuttamisesta Äänislinnan valtaukseen everstiluutnantti Aho nimitettiin 1. maaliskuuta 1942 Mannerheim-ristin ritariksi numero 52. Aho rykmentteineen oli asemasotavaiheen Syvärillä. Hänet ylennettiin everstiksi 23. kesäkuuta 1944. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua 11. divisioona siirrettiin Kannakselle, jossa Aho rykmentteineen 27. kesäkuuta alkaen osallistui Talin-Ihantalan taisteluun. Aho haavoittui taistelussa 29. kesäkuuta. Lapin sodassa JR 50 osallistui osana Ryhmä Pajaria menestyksellisesti sotatoimiin Tornion pohjoispuolella, jonka johdosta Aho nimettiin toistamiseen Mannerheim-ristin ritariksi 16. lokakuuta 1944.
Viisi sotaa, kaksi Mannerheim-ristiä
Vuoden 1941 elokuussa kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin Karjalan armeija hyökkää kohti itää ja Äänislinnaa. Jalkaväkirykmentti 50 taistelee Hyrsylän mutkan maisemissa. Vastassa ovat Puna-Armeijan suorasuuntaustykit ja panssarivaunut. Rykmentti etenee häikäilemättömällä nopeudella ja onnistuu valtaamaan sotatoimille tärkeät Suojoen rautatie- ja maantiesillat ehjänä siitä huolimatta, että Puna-Armeija on varustanut ja panostanut sillat. Rykmentti jatkaa matkaansa pikamarssia kohti seuraavaa tavoitettaan, Suvilahtea. Vihollinen yrittää panna hanttiin, mutta se ei mahda mitään, koska suomalaisilla on meno päällä. Hyökkäyskärjessä esimerkkiä näyttää tuore rykmentinkomentaja, majuri Martti Aho. Hän aukoo pikakiväärillään uraa siitä missä alaisensakin ja toteaa:
"Suomalaiset miehet, maailman parhaat soturit, seuraavat kyllä komentajaansa, joka raivaa tietä etulinjassa".[1]
Martti Aho kuuluu niihin tarunomaisiin rykmentinkomentajiin, jotka taistelivat miestensä kanssa etulinjassa. Samaa innostavaa esimerkkiä näyttivät muun muassa Jalkaväkirykmentti 8:n komentaja Pietari Autti ja JR 7:n komentaja Adolf Ehrnrooth. Kaikki palkittiin Mannerheim-ristillä, Aho jopa kaksi kertaa.
11. Divisioonan komentaja eversti Kaarlo Heiskanen toteaa perustellessaan Mannerheim-ristiä Aholle:
"Nopealla etenemisellään hän pakotti Näätäjoella taistelleet vihollisjoukot vetäytymään Suvilahtea kohti, jossa hän näistä osan tuhosi ja löi loput täydellisesti hajalleen. "Terun" (Prääsän) valtaukseen johtaneissa taisteluissa Aho johti rykmenttinsä taitavasti läpi metsä- ja suoalueen vihollisen selustaan. Hyökkäävän vihollisrykmentin törmätessä hänen etelään suuntautuneisiin osiinsa hän löi sen ja jatkoi hyökkäystään niin häikäilemättömällä voimalla ja nopeudella, että sai Suojoen sillan vallatuksi ehjänä. Hän johti henkilökohtaisesti ensimmäisen kahden joukkueen ylimenon".[2]
Rajakapteeni Ahon lempiharrastuksia olivat ampumaurheilu ja pesäpallo. Vuonna 1929 hän saavutti Rajavartiolaitoksen pienoiskivääri- ja yleisampumamestaruuden. Kolme vuotta myöhemmin hän voitti Pohjois-Karjalan ampujapiirin mestaruuden pistooliammunnassa. Hän toimi myös Suomen Pesäpalloliiton pelituomarina. Ahosta tuli rajamies henkeen ja vereen ja hän toteaakin luonnehtiessaan Rajavartiolaitosta:
"En tiedä, onko maailmassa parempaa ja tehokkaampaa taistelukoulua ja opinahjoa elämän tielle sodassa ja rauhassa. Ainakin itse taistelin niillä eväillä".[3]
Aholle muodostui selkeä mielipide pienen kansan sodankäynnistä jo ennen talvisotaa ja hän sanoo:
"Rajavartiolaitoksessa olen oppinut tietämään, että vastuu menestyksestä riippuu miltei yksinomaan joukon johtajasta. Pitkillä rajaosuuksilla on jokaisen yksikön päällikön kannettava koko taakka omilla harteillaan. Ei lähde apua naapurilta eikä ylemmiltä portailta, harva sijoitus korpimaastoon tekee sen mahdottomaksi. On tunnettava vastuu itsessään ja valmistauduttava kantamaan se yksin, kun paha päivä koittaa. On mietittävä keinot, joilla vähälukuiset joukot voivat iskeä suurvallan miesylivoimaa vastaan tuntuvasti, nasevasti ja uuvuttavasti menettämättä omaa pientä elävää voimaa.[4]"
Jatkosota
Jatkosodan alussa vuoden 1941 elokuussa majuri Aho sai komentoonsa Jalkaväkirykmentti 50:n, joka kuului eversti Kylmä-Kalle Heiskasen 11. Divisioonaan, Iskevään kiilaan. Naapurirykmenttinä oli Tuntemattoman sotilaan rykmentti, eversti Pietari Autin JR 8. Äänislinnan (Petroskoin) valtauksen jälkeen Heiskaselle, Aholle ja Autille myönnettiin Mannerheim-ristit, Heiskaselle lokakuussa 1941, Aholle ja Autille maaliskuussa 1942. Kylmä-Kallen perustelut kuuluivat:
"Ignoilan-Hautavaaran taisteluissa Aho eteni rykmenttinsä kärjessä, johti henkilökohtaisesti vihollisen suorasuuntaustykkien ja panssarivaunujen tuhoamista murtaen siten nopeasti vihollisen kiivaan vastarinnan. Hautavaarasta hän johti rykmenttiään niin taitavasti ja häikäilemättömällä nopeudella vahvasti varustettujen ja panostettujen Suojoen rauta- ja maantiesiltojen yli että molemmat sotatoimille tärkeät sillat saatiin ehjänä vallatuiksi. Suojoen silloilta jatkoi pikamarssissa Suvilahteen rykmenttinsä edessä joutuen tällä matkalla kaksi kertaa itsekin käyttämään aseenaan olevaa pikakivääriä vihollisen vastarinnan murtamiseksi.[5]"
Heiskasen mukaan Aho johtamalla taitavasti rykmenttiään myötävaikutti erittäin tehokkaasti Äänislinnan nopeaan valtaamiseen. Aho ylennettiin everstiluutnantiksi. Äänislinnan valtauksen jälkeen Ahon rykmentti siirrettiin Syvärille, jossa se osallistui puna-armeijan kelirikkohyökkäyksen torjumiseen huhtikuussa 1942. Viikon ankarien taistelujen jälkeen hyökkäys torjuttiin.
Vuoden 1944 kesällä 11. divisioona siirrettiin Karjalan kannakselle venäläisten suurhyökkäystä torjumaan. Viipuri menetettiin 20. päivänä kesäkuuta ja Iskevä kiila saapui Syväriltä Karjalan kannakselle kolme päivää myöhemmin. Samana päivänä Martti Aho ylennettiin everstiksi. Joukot alistettiin kenraaliluutnantti Taavetti Pappa Laatikaisen neljännelle armeijakunnalle. Tali-Ihantalan suurtaistelujen aikana Ahon JR 50 menetti yhden ainoan vuorokauden aikana, 28. päivänä kesäkuuta, noin viisisataa miestä kaatuneina tai haavoittuneina. Seuraavana päivänä myös Martti Aho haavoittui. Näiltä ajoilta on peräisin juttu, joka sitkeästi on pysynyt hengissä kuluneen puolen vuosisadan ajan. Puna-armeijan rajun tulivalmistelun ja nopean läpimurron seurauksena suomalaisten rivit eivät täysin pitäneet, miehiä liittyi “käpykaartiin”. Eräs rintamakarkuri törmäsi sivutiellä sotapoliiseihin. Onko papereita, mieheltä kysyttiin. Ei ole, jäkälillä olen itsekin pyyhkinyt. Heinäkuun puolivälissä tilanne rauhoittui Karjalan kannaksella ja sotatoimet loppuivat syyskuun 4.-5. päivinä.
Lapin sota
Sota ei kuitenkaan päättynyt Karjalan kannakselle, välirauhan ennakkoehtojen mukaisesti saksalaisten piti poistua maasta syyskuun 15. päivään mennessä. Kenraalieversti Lothar Rendulicin 20. vuoristoarmeijan yhdeksällä divisioonalla ei ollut aikomustakaan kiirehtiä Lapista, saksalaiset halusivat pelastaa talven varastot mukaansa Norjaan. Mutta liittoutuneiden valvontakomissio painosti neuvostoliittolaisten aloitteesta Suomea, saksalaiset oli saatava maasta. Asialle pantiin kenraalimajuri Aaro Pajarin 3. divisioona, eversti Albert Puroman 6. divisioona, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona ja kenraalimajuri Ruben Laguksen Panssaridivisioona. Myöhemmin taisteluihin liittyi 19 - 20 vuoden ikäisistä varusmiehistä muodostettu 1. divisioona. Lagus ja Puroma etenivät kohti Rovaniemeä Puolangan, Pudasjärven ja Ranuan kautta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä Pajari nousi maihin Torniossa, Lapin sota alkoi toden teolla. Neljä päivää myöhemmin perässä tuli Heiskanen.
Lokakuun 6. päivän vastaisena yönä eversti Ahon rykmentti sai kenraalimajuri Pajarilta käskyn koukata saksalaisten sivustaan Muonion tien varressa Tornion pohjoispuolella. Suomalaiset olivat huomanneet, että saksalaisten sivustavarmistuksessa oli aukko. Seurasi klassinen motitus. Ahon rykmentti tunkeutui vaikeakulkuisessa suo- ja metsämaastossa saksalaisten rintamien välistä vihollisen selustaan. Saksalaiset jäivät mottiin Tornionjoen rannalle ja eivät ankarista yrityksistään huolimatta päässeet murtautumaan ulos. 8. päivän iltana jäljelle jääneet yli viisisataa saksalaista antautuivat. Välirauhansopimuksen mukaisesti heidät luovutettiin venäläisille. Taistelun tiimellyksessä vastarannan ruotsalaisetkin saivat osansa. Aholle myönnettiin toisen kerran Mannerheim-risti. Heiskasen divisioona jatkoi matkaansa kohti pohjoista ja Muoniota. Ahon rykmentti valtasi 529 metriä korkean Olostunturin saksalaisilta 29. päivänä lokakuuta. Muonio vallattiin seuraavana päivänä.
Sotien jälkeen eversti Aho toimi Rovaniemen ja Raahen sotilaspiirin päällikkönä. Hän jätti armeijan vuonna 1949. Martti Aho toimi laivaus- ja ahtausalalla kokkolalaisessa M Rauanheimo Oy:ssä ja Liinahamari Stevedores Ltd:ssä vuoteen 1966, jolloin hän jäi eläkkeelle. Kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Martti Johannes Aho kuoli 21.6.1968 ja hänet on haudattu Marian hautausmaalle Kokkolaan.
Lähteet:
- Puolustusvoimain pääesikunnan sotahistoriallinen toimisto: Suomen Sota 1941-1945 2. osa
- Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952. Toivo T. Kaila: Lapin sota, WSOY 1950
- Joppe Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972
- Osmo Hyvönen, Tornio 1944, Pohjoinen 1991
Viitteet:
- [1] Sotaupseerit, Robert Brantberg 1999 ISBN 952-5170-08-X, sivu 9
- [2] Sotaupseerit, Robert Brantberg 1999 ISBN 952-5170-08-X, sivu 10
- [3] Sotaupseerit, Robert Brantberg 1999 ISBN 952-5170-08-X, sivu 11
- [4] Sotaupseerit, Robert Brantberg 1999 ISBN 952-5170-08-X, sivut 11-12
- [5] Sotaupseerit, Robert Brantberg 1999 ISBN 952-5170-08-X, sivut 12-13