JR 50

Puolustusvoimien kuvakeskuksen 170 000 valokuvan tietokanta on laitettu esille nettiin osoitteessa: http://sa-kuva.fi/

Saksan häviö vuoden 1944 edetessä alkoi näyttää yhä varmemmalta. Suomessa oli osin tästäkin syystä jo pitempään esiintynyt puheenvuoroja, joissa ilmaistiin halua irrottautua sodasta ja aloittaa erilliset rauhantunnustelut Neuvostoliiton kanssa. Suomen valtion- ja sodanjohdossa etsittiin kuumeisesti sopivaa aikaa tämän päämäärän toteuttamiseksi. Ongelmana tässä oli toisaalta Saksa toisaalta Neuvostoliitto: Suomi oli erittäin riippuvainen Saksasta saatavasta ruoka- ja sotatarvikeavusta ja niitä ei haluttu vaarantaa. Lisäksi Saksalla oli edelleen Suomen maaperällä runsaasti sotajoukkoja. Saksaa ei siten pitänyt ärsyttää liikaa liian aikaisin. Toisaalta samaan aikaan Päämajassa ymmärrettiin hyvin selkeästi, että Suomi ei kestäisi enää muutamaa viikkoa pitempään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen painetta ja vaarana olisi silloin koko maan miehitys. Näistä lähtökohdista alkaen Suomen poliittinen johto kävi varovasti Neuvostoliiton Ruotsin lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa salaisia rauhantunnusteluja, joiden tuloksena Moskovasta saatiin aseleponeuvottelujen alkamisen ehdoksi sen, että suomalaiset ilmoittavat virallisesti saksalaisille, että näiden sotajoukkojen on poistuttava maasta 15.9.1944 mennessä.

Aseleponeuvottelut alkavat ja Lapin sota alkaa

Suomen eduskunta päättikin 2.9.1944 aseleponeuvottelujen aloittamisesta Neuvostoliiton kanssa ja samalla se siis myös hyväksyi Moskovasta saadut ennakkoehdot. Samalla saksalaisille ilmoitettiin alkavista rauhanneuvotteluista Moskovassa. Ilmoituksen antamisesta annettuun saksalaisten joukkojen poistumisen määräaikaan oli aikaa vain pari viikkoa. Jo tässä vaiheessa molemmille osapuolille oli täysin selvää, että saksalaiset eivät pystyisi edes niin halutessaan poistumaan maasta aikarajaan mennessä. Päämajassa oli pelkona, että Suomen ja Saksan välille syttyisi tämän johdosta sota ja että Lappi, jossa pääosa saksalaisten joukkoja oli, tuhoutuisi tässä yhteydessä. Mannerheim lähettikin evl Haahden Rovaniemelle neuvottelemaan saksalaiten kanssa mm Oulun jättämisestä rauhaan ja saksalaisten joukkojen rauhanomaisesta poistumisesta maasta. Alkuun suomalais-saksalainen Lapin sota olikin eräänlaista kissa-hiiri leikkiä, jossa oli ennakkoon sovittu saksalaisten joukkojen vetääntymisen aikataulusta ja siitä, että suomalaiset seurasivat perässä omassa ennalta suunnitellussa aikataulussaan. Tämä onnistui suunnilleen Ranuan korkeudelle saakka. Tilanne muuttui kuitenkin, kun liittoutuneiden valvontakomissio saapui maahan ja alkoi ponnekkaasti vaatia 30.9.1944 todellisiin sotatoimiin ryhtymistä Lapissa. Tämän painostuksen alla suomaiset joukot nousivat maihin Torniossa 1.10.1944 ja aloittivat oikeat sotatoimet saksalaisia vastaan. Tästä samasta maihinnoususta alkoi myös 11.Divisioonan ja sen JR50:n Lapin sota.

Maihinnousu Tornioon

Suomalaiset joukot suorittivat maihinnoun Tornion ulkosatamaan Röyttään lokakuun alussa 1944. JR50:n pääosa saapui Tornion satamaan 5. maihinnousuportaassa 5.10.1944. Torniossa JR50 joutui heti 11.Divisioonan käskyn mukaisesti aloittaamaan hyökkäyksen seuraavana aamuna. Tilanne, jonka rykmenttin joukot Torniossa kohtasivat oli kriittinen, sillä saksalaiset tekivät kiivaita hyökkäyksiä kohti kaupunkia. Hyökkäyskäskyn mukaisesti vahvistetun JR50:n tuli koukata metsien kautta pohjoiseen saksalaisten selustaan. Iltapäivän kuluessa JR50:n joukot pääsivät aivan Torniojoen rannalle saakka ja saivat suljettua eteläpuolelleen jääneet vihollisvoiman mottiin. Tornion pohjoispuolella saksalaisten raivokkaat hyökkäykset oli pysäytetty iltaan mennessä ja JR50:n saarrostava hyökkäys oli saatu päätökseen. Tornion maihinnousuoperaation kriittisin vaihe oli äärimmäisin ponnistuksin ja suurin uhrauksin saatu kääntymään suomalaisille eduksi.

Suunnitelmat jatkuivat 7.10.1944 motissa olevan vihollisosaston lyömiseksi. Saksalaiset joukot luopuivat yrityksistään murtautua Pohjanlahden rannalle kohti Tornion kaupunkia ja keskittivät kaiken tarmonsa motista vapautumiseen. Syntynyttä mottia ryhdyttiin purkamaan II Pataljoonan ja I Pataljoonan puristavalla pihtihyökkäyksellä. Saksalaiset tekivät päivän aikana raivokkaita hyökkäyksiä kohti pohjoista ja itää yrittäen päästä yhteyteen ylempänä olevien päävoimiensa kanssa. Sunnuntaina 8.10.1944 klo 6.15 eversti Aho määräsi III Pataljoonan hyökkäämään vihollisen selkään, jos se pääsee etenemään etelästä Tornion suunnasta. Hieman myöhemmin saksalaiset hyökkäsivät erittäin voimakkaasti II Pataljoonan asemia vastaan maantien ja rautatien välisellä alueella. Hyökkäys torjuttiin. Samana aamuna klo 10 saksalaiset aloittivat uuden raivokkaimman yrityksensä II Pataljoonan asemia vastaan. Apuna yrityksessä käytettiin savuverhoa ja äärimmäisen kiivasta kaikkien aseiden yhtäaikaista tulitusta. Epätoivoinen yritys kesti noin neljä tuntia, mutta saksalaiset eivät päässeet etenemään. Iltapäivällä motin edelleen supistuessa saksalaiset alkoivat nostella valkoisia lippuja siellä täällä. Saksalainen kapteeni tuli Punaisen Ristin lipun suojassa etulinjaan neuvottelemaan ja esitti, että he saisivat siirtää haavoittuneensa pois motista omalle puolelleen. Kapteenille vastattiin, että tämä ei käy ja heidän on antauduttava ehdoitta. Vastaus ei tyydyttänyt kapteenia, vaan hän ilmoitti heidän siinä tapauksessa taistelevan viimeiseen mieheen saakka. Vihollinen ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan antamaansa ukaasia, vaan sen joukot alkoivat antautua ja klo 14.30 mennessä kaikki vihollisen joukko-osastot olivat laskeneet aseensa. Viholliset vangittiin ja kuljetettiin Tornioon. Yli kolme vuorokautta kestäneiden raskaiden taistelujen jälkeen JR50:n joukot majoitettiin taistelualueen läheisyyteen. Kenraali Heiskanen oli hyvin tyytyväinen miestensä toimintaan ja kiitti heitä taitavasta vihollisen lyömisestä.

Ala-Vojakkalan taistelu 9.10.1944

Tornion mottitaistelun jälkeen osa 11.Divisioonan joukoista jäi Tornioon lähettyville hautaamaan kaatuneita saksalaisia ja osa voimista valmistautui saksalaisten takaa-ajoon kohti pohjoista. Taisteluosasto Heiskanen sai yöllä 8.-9.10.1944 käskyn vallata Ala-Vojakkalan tienhaaran maaston. Tämän jälkeen osaston tuli pyrkiä saarrostaen estämään vihollisen perääntyminen Ylitornion suuntaan. Osasto Heiskaseen kuului JR50:n lisäksi Er.P21, Jääk.K/JR8, yksi komppania VP32:sta, pioneerijoukkue sekä I/KTR/16. Erityisesti käskyssä kehotettiin osastoa kaikin voimin estämästä saksalaisia hävittämästä teitä, siltoja ja rakennuksia. Saksalaisia joukkoja kohti pohjoista ajava suomalainen voimayhtymä oli väsynyt ja vaikean maaston takia sen huolto oli ongelmallista. Näistä rasitustekijöistä huolimatta saksalaisten takaa-ajohyökkäys päätettiin aloittaa. Etenevät joukot kohtasivat vihollisen kiivasta vastarintaa Kivirannan tien lähettyvillä ja Keropudasjoen rannalla. Tienhaaran valtaamisen jälkeen joukot määrättiin jatkamaan etenemistä tavoitteena Kokko-tienhaara. Tämän jälkeen osa pataljoonan joukoista jatkoi etenemistään Oukan suuntaan ja sen jälkeen osillaan Oukan kautta pohjoiseen Liakan suuntaan sekä osilla oli myös määrä varmistaa suunta länteen ja ottaa yhteys I Pataljoonan joukkoihin. JR50 sai yöllä 9.10.1944 kenr.maj. Heiskaselta käskyn jatkaa etenemistä siten, että I Pataljoona siirtyy pohjoista kohti päätien suunnassa, III Pataljoona etenee Liakkajoen länsirantaa ja II Pataljoona seuraa reservinä päätien suunnassa. Joukkojen eteneminen kohti pohjoista ja perääntyviä saksalaisia jatkui.

Karungin taistelu 10.-11.10.1944

Ala-Vojakkalan jälkeen JR50:n joukot jatkoivat saksalaisten takaa-ajoa Torniojokilaaksoa pitkin kohti pohjoista. Hyökkäyksen edetessä vihollisen vastarinta vahvistui koko ajan, mutta tästä huolimatta joukot painoivat saksalaisia edellään Liakkajoelle ja sen ylikin. Vähän sen jälkeen suomalaisten joukkojen eteneminen kuitenkin pysähtyi Aapajoen tien tuntumaan vihollisjoukkojen päättävään vastarintaan. Eversti Heiskanen antoi myöhemmin samana päivänä joukoilleen käskyn jatkaa etenemistä Karungin suuntaan ja valmistautua koukkaamaan Aapajoen itäpuolitse, jos saksalaisten vastarinta estää suoran etenemisen jatkamisen. Edelleen samana päivänä iltapäivällä 11.Divisioonan väliaikainen alistus lakkasi ja se siirtyi III AKE:n välittömään johtoon. Armeijakunnan antaman käskyn mukaan divisioonan oli jatkettava etenemistä tavoitteena Aavasaksan tienhaara.

Seuraavana päivänä suomalaisjoukot onnistuivat kuitenkin murtautumaan Aapajoen linjalla oleviin vihollisen asemiin, josta jatkettiin välittömästi aina rantatielle saakka. Täältä hyökkäyksen kärki kohdistui Karungin suuntaan sekä edelleen Tuomarannan maastoon, johon eteneminen taas pysähtyi vihollisen kiivaaseen vastustukseen. Se murrettiin saarrostavalla hyökkäyksellä, jonka jälkeen eteneminen jatkui noin 7 km Korpikylän maastoon. Yritykset edetä vielä samana päivänä Pannimaahan epäonnistuivat vihollisen voimakkaaseen vastustukseen.

Martimon taistelu 11.-13.10.1944

Eversti Ahon määräyksestä JR50:n joukot kiersivät osillaan saksalaisten asemat katkaisten tien kohti pohjoista niiden takana. Lisäksi hän määräsi osan joukoistaan saarrostamaan Pannimaan maaston kautta puolustavien vihollisjoukkojen asemat sekä katkaisemaan maantie- ja rautatielinjan Martimojärven kohdalta. Etenevien joukkojen tukena olleet krh- ja tykkikomppania saivat myös määräyksen siirtyä sellaisiin tuliasemiin, että voivat tarvittaessa tulittaa Pannimaan maastoa ja siten tukea JR50:n joukkojen etenemistä. Divisioonan komentaja Heiskanen antoi vähän myöhemmin vielä määräyksen seurata perääntyviä saksalaisjoukkoja lähietäisyydellä ja estää hävitysten tekeminen.

Etenevät joukot saivat vastaansa kiivasta tulitusta Martomojoen räjäytetyn sillan lähellä ja eteneminen pysähtyi siihen. Tilannetta yritettiin laukaista tuomalla paikalle raskasta kalustoa ja tulittamalla sillä saksalaisten asemia joen vastarannalla. Iltapäivällä joukot pääsivät joen yli ja jatkoivat etenemistään lounaaseen Torniojokea kohti. Myöhään illalla eversti Aho määräsi joukkonsa jatkamaan etenemistä seuraavana päivänä kohti Majlis-tienhaaraa ja siitä eri käskyn mukaan joko pohjoiseen tai länteen. Osan joukoista tuli lisäksi jatkaa etenemistä rautatien suunnassa ja pyrkiä ottamaan kosketus viholliseen mahdollisimman pian. Saksalaiset olivat perääntyessään tehneet runsaasti miinoituksia ja murroksia, joita purkamaan määrättiin jääkäri- ja pioneerijoukkueet.

Varhain aamulla 13.10.1944 eversti Ahon pataljoonat aloittivat etenemisensä saavuttaen pian Martimon tienhaaran ja Kainun kylän kärsien kuitenkin melkoisia tappioita. Samaan aikaan osa joukoista taisteli vihollisen kanssa rautatien suunnassa työntäen samalla saksalaisia kohti pohjoista. Martimossa vihollinen puolustautui sitkeästi hyvin varustetuissa asemissaan, jotka oli osittain louhittu kallioiseen maastoon. Painostuksen alla se joutui kuitenkin antamaan periksi ja aloitti perääntymisen kohti pohjoista ja pääjoukkojaan.

Ylitornion taistelu 13.10.1944

Kainuun kylän valtauksen jälkeen osa JR50:n joukoista määrättiin jatkamaan etenemistään päätien suunnassa tavoitteena Alkkulan tienhaara. Lisäksi osalle joukoista annettiin tehtäväksi nousta kohti pohjoista rautatien itäpuolisen maaston kautta kohti Nuotiorannan ja Ylitornion suuntia. Saksalaiset puolustautuivat alueella kiivaasti ja käyttivät etenkin rautatien ja maantien suunnissa runsaasti tykistöään. iltapäivällä saavutettiin Alkkulan tienhaara ja sen jälkeen eteneminen jatkui kohti Ylitorniota, joka vallattiin talo talolta käydyn taistelun jälkeen. Vihollinen joutui vetäytymään alueelta niin nopeasti, että Ylitornion kylä jäi melkein kokonaan polttamatta. Illalla klo 19 eversti Aho määräsi joukkonsa lepoon kylän lähettyville.

Aavasaksan taistelu 14.-15.10.1944

Ylitorniosta vihollinen vetäytyi edelleen kohti pohjoista ja Aavasaksaa, missä sillä oli runsaasti reservejä sekä raskasta kalustoa Tengeliöjoen pohjoisrannalla sekä sillanpääasemat Aavasaksan ja Syväjärven kohdilla. Eteneville JR50:n joukoille oli annettu määräys sulkea mottiin Aavasaksalla olevat saksalaisvoimat. Osalla joukoistaan eversti Aho eteni päätien suunnassa kohti pohjoista ja osalla voimistaan Alkkulan ja Niskalan itäpuolitse koilliseen tavoitteena tie Aavasaksa-Sinettä Mäntykentän kohdalla. Sieltä joukkojen piti määräyksen mukaan Tengeliönjoen ylitettyään edettävä kaulirantaan. Huomattuaan jääneensä mottiin vihollisjoukot yrittivät kiivaasti vapautua sieltä, mutta kaikki sen yritykset torjuttiin. 15.10.1944 aamulla se onnistui kuitenkin saamaan saartorenkaan auki ja motissa olleet joukot pääsivät purkautumaan kohti päävoimiaan pohjoisessa. Motista purkautunut vihollisen taisteluosasto oli käsittänyt kaksi jv-pataljoonaa ja raskasta kalustoa. Aavasaksan motin hajoamiseen vaikutti ratkaisevasti ampumatarvikkeiden loppuminen JR50:n joukoilta. Joukkojen huolto oli ollut pakko järjestää tiettömien korpien kautta ja täydennykset viipyivät matkallaan paljon laskettua kauemmin. Lisäksi 11.Divisioonan tykistö sijaitsi niin kaukana, että se ei pystynyt tykemaan motin hallintaa.

Kaulirannan ja Juoksengin taistelut 16.-17.10.1944

Aavasaksan purkautuneesta motista pohjoiseen pyrkivät saksalaisvoimat iskivät voimakkaasti JR50:n joukkoja vastaan 16.10.1944 pian puolen yön jälkeen. Syntynyt taistelu jatkui kiivaana koko yön. Seuraavan päivän aamuna suomalaiset joukot olivat vallanneet jo Kaulirannan, jonka menetettyään vihollinen teki voimakkaan vastaiskun hyökkäysvaunujen tukemana saamatta kuitenkaan aikaan tulosta. Joukkojen huollon jälkeen JR50:n voimat jatkoivat saksalaisten takaa-ajoa Juoksengin suuntaan ja kosketus viholliseen saatiin puolelta päivin Nivanniskan korkeudella. Suomalaisjoukot pakottivat tämän jälkeen vihollisen jättämään asemansa saartoliikkeellä ja saavuttivat seuraavaksi Juoksengin vesistölinjan Ratasjoella, jota saksalaiset puolustivat kiivaasti tykistön tukemana.

Juoksengissa ja Turtolassa raivosivat laajat tulipalot ja osa JR50:n joukoista määrättiin siellä odottamaan rykmentin päävoimien saapumista. Niiden saavuttua eversti Aho määräsi osan joukoistaan valtaamaan Juoksengin yhteistoiminnassa JR8:n voimien kanssa ja loput voimista määrättiin lepoon vesistölinjan eteläpuolelle. Juoksenki vallattiin 17.10.1944 aamulla vihollisen tehdessä enää heikkoa vastarintaa. Saksalaisten tekemät murrokset ja miinoitukset tuottivat eteneville joukoille alueella suuria vaikeuksia. Myöhään illalla kenr.maj. Heiskanen määräsi JR50:n etenemisen pysähtymään ja antoi ohjeen, jossa rykmentti ohjattiin seuraamaan eteneviä JR8:n joukkoja noin päivämarssin päässä. Eversti Ahon väsyneet joukot saivat näin lähet kolmeviikkoisen taistelun jälkeen tilaisuuden rauhallisempaan oloon. Tätä jaksoa kesti viikon verran ja seuraava kosketus saksalaisiin joukkoihin saatiin Olostunturin maastossa lähellä Muonion kirkonkylää.

Muonion ja Olostunturin taistelut 26.-30.10.1944

Muonion kirkonkylä oli tärkeä pohjoiseen johtavien pääteiden risteysasema. Saksalaiset olivat tästä syystä rakentaneet alueelle lujan ja syvän puolustusaseman. Heiskasen suunnitelmissa Muonion kirkonkylä piti valloittaa sen sivustaan ja selustaan suunnatuilla hyökkäyksillä. JR50:n tehtäväksi tässä operaatiossa määrättiin edetä Kangasjärven itäpuolitse ja katkaista Muonio-Kittilä välinen maantie Olostunturin kohdalla. 27.10.1944 puolelta päivin eversti Ahon joukot lähtivät siirtymään määrättyyn suuntaan ja ylittivät pian sen jälkeen Äkäsjoen. Illalla joukot leiriytyivät n. 7 km Liekopalosta itään. Seuraavana aamuna eteneminen jatkui Olostunturin suuntaan ja puolenpäivän jälkeen rykmentin alkupää saavutti Särkijokilinjan. Myöhemmin iltapäivällä JR50:n osat joutuivat kiivaaseen taisteluun eteen osuneen saksalaisosaston kanssa, joita tukivat heittimet, it-aseet ja panssaarit. Taistelut jatkuivat kiivaina koko yön ajan, jonka jälkeen suomalalaisjoukot onnistuivat saamaan haltuunsa maantien olostunturin itäpuolella.

Saksalaiset alkoivat tämän jälkeen vetäytyä ja JR50 valtasi Olostunturin. Rykmentti jatkoi tämän jälkeen välittömästi etenemistään osillaan tien suunnassa kohti Muoniota ja osillaan tehden koukkauksen koilloispuolitse kohti Muoniota. Vihollisjoukot viivyttivät ankarasti etenemistä ja aiheuttivat suomalaisjoukoille tuntuvia tappioita. Vetäytyessään kohti Muoniota saksalaiset miinoittivat tien varret. Olostunturin maastossa käytiin ajoittain erittäin raivoisa taistelu, jossa jouduttiin hetkittäin suoranaisiin lähitaisteluihin mies miestä vastaan. Olostunturin päältä suomalaiset joukot näkivät, kuinka saksalaiset touhusivat Muonion kirkon ympärillä ja valmistautuivat polttamaan sen. Tämä estettiin kuitenkin heittimien tulella ja kirkkorakennus säästyi tuholta. Muonion kirkonkylästä vetäytyessään saksalaiset joukot räjäyttivät kirkonkylän pohjoispuolella olevan sillan ja vaikeuttivat siten perässä tulevien suomalaisjoukkojen tulevaa etenemistä. Iltapäivällä 30.10.1944 joukot saavuttivat osillaan Muonion tienhaarasta 800 metriä koilliseen olevan maaston ja hieman myöhemmin koko tienhaaran maaston. Yhteys JR8:n joukkoihin saatiin illalla Muonion kirkon luona. Siinä vaiheessa saksalaiset joukot olivat jo poistuneet alueelta ja perääntyivät käsivarrentietä kohti Kilpisjärveä ja Norjaa. Heiskanen määräsi tämän jälkeen JR8:n, Er.P21 sekä III/KTR4:n ajamaan takaa perääntyviä saksalaisia muiden divisioonan osien jäädessä Muonion kirkonkylään odottamaan pian alkavaa kotiuttamista. Joukot olivat osin sotaan väsyneitä ja helpotus oli suuri, kun saatiin tieto kotiutuksen alkamisesta. Muutamat miehistä ottivat konepistoolit selästään ja heittivät ne Muonionjokeen. Näihin tapahtumiin Muonionjoen rannoilla päättyi JR50:n taistelutaival II Maailmansodan pyörteissä.

Sotapäiväkirjasivut

Alla olevien linkkien kautta pääsee suoraan sivun ajankohtaa vastaaville JR50:n pataljoonien sotapäiväkirjasivuille Kansallisarkistossa. Hakunopeus Arkistolaitoksen VAKKA-arkistotietokantaan saattaa palvelimen kuormitusasteesta johtuen vaihdella jonkin verran.

• Lue sotapäiväkirja I/JR50, 6.10.1944-30.10.1944
• Lue sotapäiväkirja II/JR50, 6.10.1944-30.10.1944
• Lue sotapäiväkirja III/JR50, 6.10.1944-30.10.1944

Lähteet:

• Vornan taistelutaivat Jalkaväkirykmentti 50 1941-1944, Kimmo Sorko 2007, ISBN 978-952-92-3069-3, sivut 557-573
• Kolmen rintaman rykmentti JR50 1941-1944, Kimmo Sorko 1988, ISBN 951-99965-5-9, sivut 378-411
• Keiteleen rannoilta kolmeen sotaan, Ääneseudun veteraanimatrikkeli, ISBN 958-91-5294-9
• Viisi sodan vuotta -Suomi II Maailmansodan myrskyissa, Korhonen Arvi, WSOY 1959