JR 50

Puolustusvoimien kuvakeskuksen 170 000 valokuvan tietokanta on laitettu esille nettiin osoitteessa: http://sa-kuva.fi/

Sotien aikainen lääkintähuolto rintama-alueilla

Rintama-alueen lääkintähuollon tarve riippuu ratkaisevasti sodankäynnin vaiheesta. Asemasodan aikana olosuhteet saattavat olla hyvin rauhalliset, mutta hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa kiihtynyt sodankäynti ja rintaman nopea siirtyminen aiheuttavat lääkintähuollolle usein suurta tai jopa ylivoimaista kuormitusta. Sodankäynnin vaihe ratkaisee myös sen, miten kenttälääkinnän organisaatio toteutetaan käytännössä. Puolustusvoimien kenttälääkinnän organisaation muodostivat komppanioiden ja vastaavien perusyksiköiden lääkintäryhmät, pataljoonan, tykistöpatteriston tai ratsurykmentin perustamat lääkintäryhmät ja joukkosidontapaikat, divisioonien perustamat kenttäsairaalat tai kenttäsairaalaosastot, divisioonien lääkintäkomppanioiden sairaankuljetusryhmät, ja –ajoneuvot sekä pääsidontapaikat (PSP). Niiden toimintaa tukivat pääesikunnan komennossa olevat sotasairaalat, evakuointisairaalat ja erikoissairaalat sekä muut erikoisyksiköt, kuten esim. veripalvelu ja bakteriologiset laboratoriot.

Lääkintäryhmät

Komppanian tai muun vastaavan yksikön lääkintäryhmä kulki yksikkönsä miesten mukana lähietäisyydellä. He antoivat haavoittuneille ensiavun ja kokosivat heidät haavoittuneiden suojapaikkaan välittömästi etulinjan taakse. Tilaisuuden salliessa haavoittuneet vietiin paareilla tai ahkiolla niin kauas rintaman taakse, että heidät voitiin kuljettaa sieltä pataljoonan lääkintäryhmän hevosajoneuvoilla joukkosidontapaikkaan (JSP), jossa pataljoonan lääkärit toimivat. Komppanian lääkintäryhmän kokoonpano oli 1 aliupseeri ja 2 lääkintämiestä, tai mahdollisesti 2 aliupseeria ja 4 lääkintämiestä. Usein haavoittuneet joutuivat odottamaan apua pimeän tuloon asti, sillä vihollisen tulitus esti jatkuessaan kuljetusyritykset. Apua saattoi antaa ehkä vain lähin taistelutoveri, kunnes komppanian sairaankantajat pääsivät paikalle. Ensiavun jälkeen siirto JSP:hen tapahtui tilanteesta riippuen paareilla kantamalla, ahkiossa vetämällä, hevosen vetämillä rattailla, reellä tai purilailla. Lääkintähuollon erityistehtäviin kuului myös osallistuminen sissipartioiden toimintaan, joskus kaukana vihollisen hallitsemalla alueella.

Joukkosidontapaikka (JSP)

Joukkosidontapaikka (JSP) on lääkärin johtama ensimmäisen asteen hoitoyksikkö niin lähellä rintamaa kuin taistelutilanne, maasto ja kuljetustiet sallivat. JSP:n perustivat mm. jokainen jalkaväki-, jääkäri- ja polkupyöräpataljoona, tykistöpatteristo ja ratsurykmentti. JSP sijaitsi tavallisesti maahan kaivetussa teltassa tai korsussa, vain harvoin jossakin rakennuksessa. Teltan valaistuksena oli joko akkukäyttöinen sähkölamppu tai polttoöljyllä eli petrolilla toimiva lyhty, ns. Petromax –valaisin. JSP:n miehistönä oli 1 tai 2 lääkäriä ja lääkintäryhmä: 2 lääkintäaliupseeria, 8 lääkintämiestä, joista 4 oli hevosmiehiä. JSP:n tärkeimmät tehtävät olivat lääkärin johdolla ensiavun jatkaminen tai antaminen, vammojen tarkastaminen sekä hoidon kiireellisyyden ja hoidettavien kuljetuskestävyyden määrittäminen. Tärkeimmät hoitotoimenpiteet olivat verenvuodon tyrehdyttäminen, murtumien lastoittaminen, kivun lääkitseminen, shokin hoito sekä jäykkäkouristusseerumin antaminen. Ensiapuun kuuluivat myös hätäleikkaukset ja haavojen ompelut eetterinukutuksessa tai paikallispuudutuksessa. Kaikki potilaat varustettiin sairaankuljetuskortilla, johon merkittiin tiedot vammasta, annettu hoito, kuljetustapa sekä mahdolliset ohjeet. Jatkohoitoa tarvitsevat potilaat hoidettiin kuljetuksen vaatimaan kuntoon. Pakkasessa usein pitkään maanneet haavoittuneet saivat tarvittaessa ennen kuljetusta lämmintä juotavaa, ruokaa ja lepoa. Vähäisimmät vammat, haavat ja sairaudet hoidettiin JSP:ssä ja potilaat palautettiin mahdollisuuksien mukaan joukko-osastoihinsa.

Divisioonan lääkintäkomppania

Divisioonassa oli lääkintäkomppania, johon kuului kolme joukkuetta. Lääkintäkomppania asetti tarvittaessa sairaankantajaryhmiä ja ajoneuvoja eturintamalla vaikeuksiin joutuneiden lääkintäryhmien avuksi. Jokainen joukkue pystyi perustamaan tilapäisen pääsidontapaikan, jolla oli edellytykset tehokkaaseen kirurgiseen toimintaan ja joista potilaat siirrettiin jatkohoitoon kenttäsairaalan tai mahdollisesti sotasairaalaan. Lääkintäjoukkueella oli tavallisesti käytössään kaksi sairaankuljetusautoa ja kaksi sairaslinja-autoa. Siirrot kenttäsairaaloista kotirintaman sotasairaaloihin tehtiin enimmäkseen sairaslinja-autoilla tai sairasjunilla. Sairasjuniin voitiin tarvittaessa järjestää myös leikkausyksikkö. Joskus harvoin siirroissa voitiin olosuhteista riippuen käyttää veneitä, moottoriveneitä tai laivoja. Siirrot jouduttiin usein tekemään pimeän aikana, sillä maantiet ja erityisesti rautatiet saattoivat joutua valoisaan aikaan vihollisen lentokoneiden pommien tai konekiväärien kohteeksi. Tilanne oli varsin vaikea nimenomaan jatkosodan vetäytymisvaiheessa.

Kenttäsairaalat

Kenttäsairaala (KS) oli haavoittuneiden tärkein hoitopaikka. Jokaisella divisioonalla oli kolme kenttäsairaalaa. Jatkosodan aikana niitä oli yhteensä parikymmentä. Kenttäsairaalaan kuului kolmen leikkaussalin ja kolmen 50-paikkaisen vuodeosaston varusteet. Jokaisessa kenttäsairaalassa oli tavallisesti 150–200 hoitopaikkaa ja henkilökunnan määrä siinä oli runsaat sata. Päällikkölääkärin lisäksi sairaalassa oli tavallisesti kolme osastonlääkäriä ja kolme apulaislääkäriä. Kenttäsairaaloissa oli sairaanhoitohenkilökunnan apuna usein lääkintäkoulutuksen saaneita lottia. Kenttäsairaala perustettiin hyvien yhteyksien varteen suurehkoon rakennukseen tai rakennusryhmään niin kauas rintamasta, että se oli vihollisen kenttätykistön kantomatkan ulottumattomissa. Kenttäsairaala hoiti sotakirurgisin keinoin taistelukentän joukkosidonta- ja pääsidontapaikoilta tuodut haavoittuneet ja sairaat. Osa kenttäsairaaloissa hoidetuista palasi joukko-osastoihinsa, ehkä toipumisloman jälkeen, osa lähetettiin jatko- ja erikoishoitoon sotasairaaloihin.

Kenttälääkintää kuvaavia tilastolukuja Jatkosodassa

Jatkosodassa oli kaatuneita n. 60 000, haavoittuneita n. 160 000 ja tapaturman uhreja n. 50 000. Pysyvän invaliditeetin saaneita oli n. 47 500. Lisäksi oli vangiksi joutuneita n. 3000 ja kadonneita n. 4500. Sairastuneiden määrä oli n. 800 000. Siviilejä kuoli n. 1500.

Lähteet:

• Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto rintama-alueilla vuosien 1939–1945 sodissa. Lyhennelmä esitelmästä Lahden Seudun Sotaorvot ry:n seminaarissa 5.2.2009 Hennalan upseerikerholla Lahdessa, Arno Forsius, LKT, professori.