JR 50

Puolustusvoimien kuvakeskuksen 170 000 valokuvan tietokanta on laitettu esille nettiin osoitteessa: http://sa-kuva.fi/

Suomi konepistooli

Asesuunnittelija Aimo Lahti (1896-1970) kehitti pian 1920-luvun alkupuolella perustamansa Konepistooliosakeyhtiön tuen avulla konepistoolistaan tuotantokelpoisen mallin. Tässä mallissa oli vielä kuitenkin melko paljon heikkouksia, jotka estivät aseen ottamisen laajempaan käyttöön. Varsinainen Suomi-konepistooliin johtanut kehitystyö aloitettiin vielä niinkin myöhällä kuin 1930-luvun alussa. Merkittävä kohta kehityksessä koettiin 1932, kun Sako ryhtyi valmistamaan 9 mm:n kotimaista pistoolin patruunaa. Tämä avasi Lahdelle uusia mahdollisuuksia lipastyyppin parantamiseen. Vuoteen 1936 asti lipastyyppeinä olivat 40 patruunan rumpu ja 20 patruunan tanko. Tästä eteenpäin käyttöön tuli 70 patruunan rumpu ja vuosina 1941-1943 ruotsalaisvalmisteinen 50 patruunan kaksirivinen tankolipas. Talvisodan syttyessä armeijan käyttöön oli toimitettu noin 4000 kpl 9 mm:n Suomi-konepistoolia m/31. Yhteensä vuosina 1931–1953 konepistoolia valmistettiin eri versioina kaikkiaan noin 80000 kappaletta.

Suomi-konepistooli oli taistelukäytössä varma ja luotettava ase. Eräs sen ongelmista oli kuitenkin rekyylin aiheuttama piipun nouseminen sarjatulella. Tätä ongelmaa samoin kuin lumen ja muiden vierasesineiden aiheuttamaa piippujen laajentumaa estämään kehitettiin aseen piipun suuhun asennettava suujarru. Aseen suunnittelija Aimo Lahti ei koskaan hyväksynyt suujarrun lisäämistä aseeseen. Hän katsoi sen heikentävän aseen toimintavarmuutta. Sotavuosien aikana Tikkakoski OY ryhtyi kehittämään uudempaa, edullimmin ja nopeammin valmistettavaa mallia m/42. Päämajassa ei kuitenkaan ollut halukkuutta ryhtyä tekemään muutoksia toimivan aseen rakenteeseen kesken sota-ajan.

Sodassa havaittiin jo varsin pian, ettei konepistooli päässyt ryhmäaseena oikeuksiinsa, mutta taitavan ja taistelutilanteessa itsenäisesti toimivan sotilaan käsissä se oli vihollista vastaan lähietäisyyksillä erittäin käyttökelpoinen ase. Rintamakomentajat ryhtyivätkin tästä syystä keskittämään joukoissaan olevat konepistoolit ensisijaisesti iskuryhmissä ja partiotoiminnassa käytettäville kokeneille taistelijoille. Sodissamme vuosina 1939-1944 Suomi-konepistooli edusti kotimaisen jalkaväkiaseistuksen parhaimmistoa. Siihen kohdistuivat etulinjassa vankka luottamus ja kova kysyntä, mutta myös ankara kulutus sekä alttius tappioille. Erityisesti kesän 1944 torjuntavaihe verotti lukumääräisesti tyydyttävälle tasolle yltänyttä konepistoolikantaa. Suomi konepistooli oli aikanaan kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu ase, josta on sanottu sen olleen eräs 20.vuosisadan maineikkaimmista sotilasaseista.

Sotilaskivääri m/39

Armeijan ja Suojeluskuntajärjestön välillä kyti koko sotia edeltävän ajan vahvat näkemyserot sotilaskiväärille asetettavista perusvaatimuksista. Lisäksi kummankin osapuolen toistensa asiantuntemusta kohtaan osoittama väheksyntä haittasi niinikään sarjavalmisteisen sotilaskiväärin suunnittelua ja valmistusta. Vuoteen 1934 mennessä oli käynyt varsin selväksi, että kumpikin kiväärityyppi, armeijan m27 sekä Suojeluskantajärjestön m28, olivat sodan ajan käyttön ajatellen epäonnistuneita ratkaisuja. Suojeluskuntajärjestön piirissä todetuista epäkohdista keskusteltiin avoimennin, mutta armeijan hierarkisemmassa organisaatiossa palaute kyti kentässä aina vuoteen 1934 saakka. Vuosina 1935-1938 puolustusministeriön taisteluvälineosasto etsi kuumeisesti ratkaisua kiväärikriisiin asettaen pitkän ajanjakson tavoitteeksi puoliautomaattikiväärin kehittämisen. Kertalaukauskiväärien tuotantoa oli silti tarkoitus jatkaa uudenlaisella yleisasemallilla, jonka lopullista tyyppiä ei ollut kuitenkaan vielä vuoden 1938 alkuun mennessä päätetty.

Kesäkuussa 1938 pidettiin yhteisneuvottelu armeijan ja Suojeluskuntajärjestön kesken, jossa pyrittiin löytämään ratkaisu sotilaskiväärien tuotannon aloittamiseksi. Kokouksessa armeijan puolesta ilmoitettiin, että sieltä löytyisi valmiutta etsiä ratkaisua pääosin m/28-30 mukaisen kiväärimallin kehitykseen. Tähän haluttiin kuitenkin eräitä mallista poikkeavia ratkaisuja. Maailmantilanteen nopea kärjistyminen vuoden 1939 loppua kohti mentäessä vauhditti kiväärikysymyksen ratkaisua. 14.4.1939 tehtiin viralliset päätökset uuden kiväärin m/39 käyttöön vahvistamisesta Suomen puolustusvoimissa. Päätökset tehtiin ilman, että käytössä olisi ollut yhtään tulevan aseen mallikappaletta saati sitten edes sen piirustuksia.

Oy Sako AB:ssa ja Asevarikko 3:ssa ryhdyttiin valmistelemaan osatuotannon aloittamista. Edelleen kiristynyt kansainvälinen tilanne sotki kuitenkin suunnitelmat ja kiväärituotannon määrien maksimointi johti keskittymisen vanhempien mallien massatuotantoon. Talvisotaan mennessä ei ehditty valmistaa ainuttakaan vakiosarjaa kiväärejä m/39. Ensimmäinen tarjous 20000 aseen valmistamisesta pyydettiin Oy Sako Ab:lta vasta sodan päättymisen jälkeen huhtikuussa 1940. Eräiden valmistusta viivyttäneiden seikkojen vuoksi ennen vuotta 1941 joukkojen käyttöön ehdittiin saada kivääriä m/39 vain muutamia kymmeniä kappaleita. Ensimmäinen tilaus toimitettiin armeijalle kokonaisuudessaan keväällä 1942. Kokonaisuudessaan kiväärejä valmistettiin armeijan käyttöön vuosina 1941-1945 yli 90000 kpl. Syksyllä 1943 m/39 muodosti 13% armeijan koko 7,62 mm:n kiväärikannasta, mutta taistelevissa joukoissa osuus nousi vielä tätä korkeammaksi.

Konekivääri Maxim M/09-21

Venäläinen Maxim-konekivääri todettiin jo heti Vapaussodan jälkeen Suomen sotavoimien käyttöön hyvin soveltuvaksi. Tosin ongelmia tuotti sen vakiomalliin kuulunut Sokolov-pyöräjalusta. Tästä johtuen jo 1920-luvun vaihteessa aloitettiin tutkimustyö, jonka tavoitteena oli pyöräjalustan korvaaminen kokoon taittuvalla kolmihaaraisella putkijalalla. Saksasta armeijan johtotehtäviin 1918 kotiutuneet jääkärit tunsivat luottamusta alkuperältään saksalaiseen muunnokseen, jossa konekivääriä kannattava osa oli korvattu kolmijalkaisella putkirunkorakenteella. Niinpä Suomen armeijan taisteluvälinehallinto päätyi vuonna 1921 suunnitelmaan, jonka mukaisesti saksalaista kolmijalkaa erissä yksityiskohdissa hieman muutetussa muodossa ryhdyttiin valmistamaan kotimaassa ja venäläisiä Maxim-konekiväärejä muuntamaan sille soveltuviksi. Aseiden muutostyötä vaikeutti se, että venäläisissä sotasaaliskonekivääreissä oli kolmenlaista vaippamallia. Tehtävään muutostyöhön valittiin ensisijaisesti vain sileällä vaipalla varustetut aseet. Vuonna 1922 aseen tähtäinmekanismi uudistettiin ja tämän myötä se sai metriasteikolla ja jousilukkoisella asetinosalla varustetun tähtäimen.

Koska muunnettaviksi sopivia venäläisiä konekiväärejä ei ollut tarpeeksi, puolustusministeriön taisteluvälineosasto tilasi huhtikuussa 1922 Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuusyhtiöltä 200 uutta konekivääriä. Erinäisten valmistusta hidastavien ja jopa haittaavien vaikeuksien vuoksi vuoden 1924 alkuun mennessä konekiväärejä saatettiin toimittaa tilaajalle vain 25 kpl, joista se ei voinut hyväksyä ainuttakaan. Aseen kehityksessä tarvittiin siis selvästi vielä lisäponnisteluja. Tätä vauhdittamaan taisteluvälineosasto asetti toimikunnan, joka saikin tehtyä kompromissiesityksen valmistajan ja tilaajan esittämistä ominaisuuksista. Kotimaisen konekiväärin tuotanto voitiin näin aloittaa Tikkakoskella, joskin pahasti myöhässä. Vuosina 1924-1928 Tikkakoskella valmistettiin yhteensä noin 200 kpl konekiväärejä sarjanumeroilla 0001-0200.

Näihin aikoihin Puolustusministeriö onnistui ostamaan, lähinnä Puolasta ja Italiasta, suuren määrän käytettyjä venäläisiä Maxim-konekiväärejä ja elokuussa sovittiinkin Tikkakosken tehtaan kanssa sadan konekiväärin peruskorjaamisesta. Näiden sarjanumerointi lähti liikkeelle 1000:sta ylöspäin. Konekiväärin m/09-21 valmistusta jatkettiin 1932-1933, jolloin sen sen syrjäytti parannettu asemalli m/32-33. Vajaa 10-vuoden aikana konekiväärejä m/09-21 valmistettiin tai muutoskorjattiin yli 1000 kpl. Sodissamme konekiväärit kuuluivat yleensä jalkaväkijoukkoja tukeneiden konekiväärikomppanioiden perusaseistukseen. Sarjatulta ampumaan kykenevien aseiden vähyydestä johtuen konekiväärien merkitys sekä Talvi- että Jatkosodassa on ollut varsin suuri.

Panssarinyrkki

Panssarinyrkki oli saksalainen toisen maailmansodan aikainen kevyt kertasinko. Aseen eri versioita valmistettiin miljoonittain ja myös suomalaisilla oli Jatkosodassa käytössä saksalaisten toimittamia panssarinyrkkejä. Panssarikauhun ohella panssarinyrkki on nykyisten sinkoaseiden edeltäjä. Panssarinyrkki oli yhden miehen ase, joka muodostui putkesta ja putken päässä olevasta ammuksesta. Ammuksessa oli kiinteäpolttoaineinen raketti, joka lennätti ammuksen muutaman kymmenen sekuntimetrin nopeudella kohteeseensa. Sytytin räjäytti panoksen, joka muotoutui kuumaksi metallisuihkuksi, jonka nopeus oli 8 000 metriä sekunnissa ja joka porautui panssarivaunun panssarin läpi ja kuumuudellaan aiheutti vaunun sisällä vaurioita. Aseen vaikutus ei siis perustunut iskuenergiaan, vaan suunnattuun räjähdysvaikutukseen. Toisen maailmansodan aikana panssarinyrkillä oli mahdollista tuhota kaikki rintamakäytössä olleet panssarivaunutyypit. Taktisesti aseen suurin ongelma oli ammuksen alhaisen lähtönopeuden aiheuttama lyhyt ampumaetäisyys ja ampujan suojattomuus. Kehittyneimmän mallin ampumaetäisyys oli 125 metriä, mutta esimerkiksi tyyppi 30:n kantama oli vain noin 30 metriä.

Ase painoi noin viisi kiloa, mistä ammuksen paino oli noin kolme kiloa. Ammuksen halkaisija oli 150 mm. Panssarinyrkki oli halpa massa-ase ja siksi sen valmistusmäärä esim.1944 oli yli 5 miljoonaa. Kaikkiaan Saksasta ostettiin Suomeen 1944 yli 25 000 panssarinyrkkiä. Alku ei sujunut aivan ongelmitta, sillä kaikki käyttöohjeet olivat saksaksi ja uusi ase oli joukoille outo. Hämmennystä aiheutti esimerkiksi se, että putken reikäpää piti suunnata kohteesta poispäin. Suomen käytössä oli kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjunnassa panssarinyrkistä useimmiten tyyppi 30, jonka läpäisykyky suorassa kulmassa oli noin 200 mm ja kantama vain noin 30 metriä. Ase siis piti laukaista huomattavan läheltä.

Polttopullo eli Molotovin cocktail

Polttopullo eli Molotovin cocktail oli lasinen, nestemäistä polttoainetta sisältävä pullo, jossa oli mukana erikseen sytytettävä tulenlähde. Polttopulloa käytetiin sytyttämällä tulenlähde ja heittämällä polttopullo kohteeseen, jolloin pullo särkyi ja polttoaine pääsi vapaasti leviämään ja syttymään. Yleensä polttopullo sisälsi alkoholia tai bensiiniä, mutta muitakin palavia nesteitä käytettiin. Savunmuodostusta varten sisällössä saattoi olla myös tervaa. Molotovin cocktailin kehitetti vähän ennen Talvisotaa Korian varuskunnassa kapteeni Kuittinen. Talvisodassa Molotovin cocktail koostui jätespriin, petrolin ja tervan seoksesta puolen litran viinapullossa. Pullon kylkeen kiinnitetyt sytytyspuikot olivat bengaalitikkuja. Toinen tikuista oli varalla, jotta heittämättä jäänyt pullo voitaisiin käyttää uudelleen.

Talvisodan alussa suomalaisen ohjesäännön mukaan polttopulloilla oli tarkoitus vain sokaista panssarivaunun tähystysaukot. Pian kuitenkin havaittiin, että kun polttopullolla osuttiin panssarivaunun ilmanottoluukkuun, käyvän moottorin ilmanotto imi liekit vaunun sisälle sytyttäen koko moottorin tuleen ja tuhoten panssarin.

Lähteet:

• Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 II osa, Markku Palokangas, ISBN 951-25-0518-5
• Ihantalan murskattu teräs, Pohjamo Eino, ISBN 951-23-1811-3
• Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 2, Jatkosota. Ari Raunio, Juri Kilin, ISBN 951-593-927-5