Keiteleen höyrylaivat

Viitasaari

Höyrylaiva Viitasaari

Höyrylaiva Viitasaari Keiteleellä

Laiva oli alkujaan varppaaja Sunila 3, sitten Eno, Viitasaari ja myöhemmin vielä hinaaja Aatu. Kotkalainen sahayritys Sunila Ångsågs Aktiebolaget rakennutti sen Viipurin Konepajalla Päijänteelle tukkien hinauksiin vuonna 1877. Alus sai silloin nimen Sunila 3. Kapteeni William Ruth osti aluksen ja siirsi sen Keiteleelle keväällä 1878. Ruth toimi Kymin Lauttausyhtiön uittopäällikkönä ja oli tehnyt edellisenä vuonna liikekumppaninsa äänekoskelaisen maanviljelijä Kalle Piilosen kanssa sopimuksen tukkien varppaamisesta Keiteleellä. Toisena sopijapuolena oli joukko vesistöalueelta puuta hankkivia sahaliikkeitä. Ruth ja Piilonen hankkivat yhteisesti tähän työhön kaksi varppaajaa, joista Eno oli toinen. Varppaajan hinnaksi mainitaan Keiteleen varppausyhtiön kirjanpidossa 30000 mk.

Eno muutetaan matkustajalaiva Wiitasaareksi

Eno ja Keitele aloittivat työnsä kesäkuussa 1878. Eno varppasi yhdessä Keiteleen kanssa sopimuksen tehneiden yhtiöiden tukkeja Keiteleen rannoilta päällikkönään Anton Fagerholm. Työ tapahtui paljolti Kymön- ja Keihärinkoskien suulta Äänekoskelle, jossa lautat siirtyivät Lauttausyhtiön vastuulle. Kun sahayhtiöt eivät uusineet Ruthin kanssa tehtyä kahdeksan vuoden varppaussopimusta, jäi Eno vajaatyöllistetyksi kesästä 1886 alkaen. Alus hinasi kyllä Ruthin omia puita sekä eräiden muidenkin yhtiöiden tukkeja, mutta sen verran vähäisiä määriä, että työ oli kannattamattonta. Eno pantiin kokonaan seisomaan 1890-luvun alussa. Muutaman vuoden päästä Ruth päätti tehdä Enosta matkustajalaivan. Tätä silmällä pitäen Enoon tehtiin suuria muutoksia Sumiaisissa talven 1896 aikana.

Alusta tiettävästi myös jatkettiin, kuinka paljon, ei ole tiedossa. Uuden aluksen mitoiksi tuli 21,9 X 4,6 m. Enon kattila ja 25-hevosvoimainen kone jäivät paikalleen, mutta erillinen varppauskoneistoa pyörittänyt höyrykone vietiin Ruthin tehtaille Karhulaan. Wiitasaari alkoi kulkea kesästä 1896 lähtien Suolahden-Viitasaaren väliä. Matkallaan se poikkesi mm. Matilanvirralla, Iitsalossa ja Konginkankaalla. Viitasaarelta jatkettiin kirkonkylän pohjoispuolelle Keitelepohjaan, jossa yövyttiin.

Laivan matkustajaliikenne alkaa

Wiitasaaren päälliköksi tuli merikapteeni W. Collin jostain rannikolta. Collin käytti äidinkieltään myös komentokielenä laivalla ja tämä jätti vahvan vaikutuksen seudun asukkaisiin. Kesällä 1897 Wiitasaari hankki matkustaja- ja rahtituloja 6749 mk. Kun palkkamenot olivat noin 4500 mk ja sekalaiset menot tekivät lähes 1000 mk, niin paljoa ei jäänyt polttoaine- ja pääomakuluihin. Seuraavat kesät olivat kuitenkin tuottoisampia. Liikennettä lisäsi Suolahti-Jyväskylä -radan avaaminen liikenteelle marraskuussa 1898. Kesällä 1899 Wiitasaari sai kilpailijan, kun Pasasen Kömi tuli liikenteeseen samalle reitille. Samana vuonna Wiitasaari sai uuden paremman höyrykattilan.

Omistaja ja kippari vaihtuu

Kilpailu kiristyi kesällä 1907, kun samalle Suolahti-Viitasaari -reitille valmistui uusi alus, Ylä-Keitele. Tätä kovan kilpailun aikaa kesti kymmenkunta vuotta. Sitten vuonna 1917 Kömi myytiin Raaheen ja seuraavana vuonna Wiitasaari siirtyi 75000 markan hinnasta Ylä-Keiteleen yhtiön, Viitasaaren Höyrylaiva Osakeyhtiön omistukseen. Kauppa oli ollut esillä jo kahdeksan vuotta aikaisemmin, mutta Ylä-Keitele -yhtiön kireä taloudellinen tila ei sitä aiemmin mahdollistanut.

Samalla kun Wiitasaari vaihtoi omistajaa, vaihtui sen päällikkökin. Alusta yli 20 vuotta luotsannut W. Collin jäi eläkkeelle ja tilalle tuli Teodor Jaakkola. Heti ensimmäisen kesän jälkeen Jaakkola laati yhdessä laivayhtiön johtokunnan kanssa suunnitelman Wiitasaaren peruskorjaamiseksi. Olihan alus ollut kulussa lähes 25 vuotta. Wiilasaari telakoitiin talvella 1920 ja yläkannen hytit rakennettiin kokonaan uudelleen. Ruorihytin taakse tuli kapteenin ja viisi matkustajahyttiä sekä tupakkasalonki. Yläkansi katettiin suvikatolla.

Alusta kunnostetaan

Kun myös kesä 1921 oli tuottoisa, yhtiö päätti jatkaa Wiitasaaren kunnostamista. Talvella 1922 tehdasliike Nissinen & Nurmiaho uusi Wiitasaaren lahonneen välikannen ja sillä olleet hytit. Myös miehistön tiloja kunnostettiin. Seuraavanakin talvena Wiitasaari oli telakoituna. Vuorossa oli pohja- ja kylkilevyjen uusinta. Työ tehtiin Pietiläisen konepajalla Suolahdessa.

Viitasaaren linjaliikennöinti päättyy

Kesäksi 1924 Viitasaari-aluksen nimi oli alettu kirjoittaa yksinkertaisella V:llä. Samalla sen päälliköksi tuli F. E. Roos. Kesällä 1925 Viitasaaren purjehduskausi oli 7.5. - 7.11., jona aikana alus teki 96 edestakaista matkaa vanhalla reitillään. Miehistöön kuului tuolloin 9 miestä ja kolme naista. Kesä 1929 jäi Viitasaaren viimeiseksi. Laivayhtiön vuosikertomus vuodelta 1930 selostaa tapahtuman syitä näin:

"Parin kolmen edellisen vuoden aikana huomattava liikenteen väheneminen laivoissa on kuluneena vuotena saavuttanut huippunsa. Jo kevättalvella huonontunut raha-aika ja se, että maanteille ilmestyi lukuisia kuorma-autoja, pani ennustelemaan tavallista huonompaa purjehduskautta. Oli ajatus panna vain toinen laiva Ylä-Keitele, liikenteelle, mutta johtokunta kumminkin, kun Viitasaaren päällikköä ei aikaisemmin oltu sanottu irti toimestaan, päätettiin ainakin juhannukseen asti ajaa kummallakin laivalla. Sen takia kalliit kevätkorjaukset suoritettiin tavalliseen tapaan kummassakin laivassa. Kesken varustelun tuli tieto, että kapteeni Roos oli saanut paikan valtion palveluksessa ja silloin päätettiin jo otettu miehistö sanoa irti ja jättää vanha Viitasaari seisomaan."

Päätös oli johtokunnan mielestä myös oikea. Vuonna 1932 Viitasaari sai uuden tehtävän ja siitä tuli sähkölaitos. Viitasaaren Sähkö Oy asensi laivaan sähkögeneraattorin ja turbiinin, johon höyry saatiin laivan kattilasta. Viitasaari-laivan toiminta sähköntekijänä kesti neljä vuotta, sen jälkeen se jäi taas toimettomaksi ja yhtiö päätti myydä koko laivan. Agronomi V. Jalkanen osti aluksen 29800 markalla syyskuussa 1936.

Sekalaista liikennöintiä ennen laivan rumutusta 1969

Agronomi Jalkanen, joka oli Viitasaaren uusi omistaja, käytti alusta rahtitavaran kuljettamiseen Suolahdesta Viitasaarelle. Tämä liikenne supistui kuitenkin tähän yhteen kesään 1937, ja sen jälkeen Jalkanen jätti aluksen seisomaan. Vuonna 1942 Jalkanen myi laivan Savikoski Oy:lle Karttulaan. Tämä pani laivan kulkemaan Pielavesi-Iisvesi -reitillä, jonka vakituinen kulkija Porthan oli tuhoutunut tulipalossa samana talvena. Sota-ajat antoivat Viitasaarelle, kuten muillekin laivoille, paljon ylimääräisiä ajoja myös evakkokuljetusten muodossa. Esimerkiksi syyskuun lopulla 1944 alus hinasi Syvänniemi 5 -proomussa 60 lehmää, 3 hevosta, 8 henkeä Iisvedeltä Suolahteen. Tuolloin sen päällikkönä oli L. Korhonen ja muuta miehistöä oli viisi miestä ja emäntä. Varsinaista reittiliikennettä Viitasaari hoiti kolme kesää. Vuonna 1945 aluksen ohjelmaan tuli enenevästi Savikosken sahan proomujen hinauksia. Silti matkustajia ja rahtia kuljetettiin edelleenkin.

Savikoski-yhtiöllä Viitasaari oli viisi vuotta. Se myytiin Savon uittoyhdistykselle Kuopioon huhtikuussa 1947. Siellä se sai nimen Aatu ja oli kulussa 1960-luvun alkuvuosiin, kunnes se romutettiin 1969.

Suolahden asemapäällikkö Rudolf Ahonius kirjoitti Viitasaari-laivan merkityksestä Keiteleen laivaliikenteessä Sisä-Suomen Sanomissa 1958 seuraavasti:

"Keiteleen laivaliikenteen historiassa on Wiitasaari-laiva aivan erikoisasemassa, se on asetettava kunniapaikalle, korkeammalle kuin ainoakaan toinen. Se oli ensimmäinen ja vanhin varsinainen matkustaja- ja rahtiliikennettä palveleva alus, suorittaen kokeneen kapteeninsa W. Collin'n päällikkyydessa sääsuhteista riippumatta -vakaasti ja turvallisesti useita vuosikymmeniä kestäneen keskeytymättömän ja ansiokkaan päivätyön. Mitä olisikaan Keiteleen laivaliikenne ollut ilman Wiitasaari-laivaaja sen leppoisaa ukko Collin'a?"

Viitasaaren kuvia vuosien varrelta

Viitasaari matkustajasatamassa Wiitasaari halonotossa
Kuva1 Kuva2
Viitasaari-laiva Viitasaaren satamassa Viitasaari Keiteleellä 1915
Kuva3 Kuva4

Lähteet

  1. Äänekosken-Suolahden historia vuoteen 1932, Jorma Wilmi,1991
  2. Keiteleeltä Iisvedelle, Vellamo Paananen, Esko Pakkanen, 1992
  3. Joka uittaa se voittaa, Suomen Uittajayhdistys ry 1912–2004, Esko Pakkanen, 2012