Ei verta, mutta vankileiri

Tapahtui Äänekoskella vuonna 1918

Keisarivallan kukistuminen Venäjällä avasi vuonna 1917 Suomessa parikymmenvuotiset padot poliittisten järjestöjen toiminnalle. Varsinkin työväenjärjestöt olivat kärsineet tsaarivallan sortotoimenpiteistä. Äänekosken työväenyhdistyksen jäsenmäärä kasvoi räjähdysmäisesti nousten 400 jäseneen. Työväenliikkeeseen levisi entistä vallankumouksellisempia virtauksia. Niitä vauhditti bolsevikkien onnistunut vallankaappaus Venäjällä marraskuussa 1917. Maailmansodan mukanaan tuomat ongelmat erikoisesti elintarvikkeiden saannissa ruokkivat radikalismia. Sosialidemokraattien katkeruutta entistä komentoa kohtaan lisäsi lokakuun hajotusvaaleissa vuonna 1917 kärsitty vaalitappio.

Kaikki edellä mainittu heijastui jollakin tavoin myös Äänekoskelle. Työväestön johtomiehiin kuulunut Kalle Ojanen on Työväen Arkistossa säilyneissä muistelmissaan sitä mieltä, että myös Äänekoskella oltiin silloin hyvinkin vallankumouksellisia. Sitä vahvistaa myös marraskuun 1917 suurlakon aikana järjestyskaartin toimiminen jämäkästi Äänekoskella niin, että minkäänlaisia häiriöitä ei päässyt syntymään.

Äänekoskella vältyttiin verilöylyltä

Aseita ei Äänekosken järjestyskaartilla ollut, eikä niitä sinne koskaan ehditty hommatakaan. Suojeluskuntalaiset niitä saivat jo syksyllä, mutta upottivat ne peloissaan järveen ilmeisesti työväen järjestyskaartin voimannäytön pelottamina. On mielenkiintoinen kysymys, miksi Äänekoskella työväestö ei aseistautunut. Esimerkiksi Varkaudessa niin tapahtui suunnilleen vastaavissa olosuhteissa. Ase kädessä taistelleet varkautelaiset joutuivat maksamaan aktiivisuudestaan kalliit lunnaat, kun valkoiset heti taistelujen tauottua summittaisesti teloittivat kymmeniä punaisia Huruslahden jäällä. Tuskin äänekoskelaisetkaan olisivat samalta välttyneet, jos olisivat aseisiin tarttuneet.

Äänekosken pelastuminen verilöylyltä johtui tietysti monestakin syystä. Suurimpia lienee se, että Äänekoskella ei ollut voimakkaita, muita päätään pitempiä työväen johtomiehiä. Työsuluissa kymmentä vuotta aiemmin oli myös saatu karvaita kokemuksia pään hakkaamisesta seinään. Rikkurien avulla työnantaja mursi työläisten vastarinnan. Vaikka monet rikkuritkin olivat tulleet julkisesti anteeksi pyydettyään työväenyhdistykseen, ei heistä ainakaan radikaaleja vallankumouksellisia tullut.

Äänekoski Oy ei suosi väkivaltaa

Etelä-Suomessa punakaareihin oli helppo värvätä väkeä, kun siellä oli valtava työttömyys ja kaartissa maksettiin palkka. Äänekoskellakin oli työttömyyttä, mutta ei hallitsemattomasti. Tehdas ja saha toimivat ja työnantaja järjesti työläisilleen elintarvikkeita. Ruotsinkielinen tehtaan ja sahan johto pyrki pysymään erossa suomalaisten keskinäiseksi asiaksi katsomastaan poliittisen tilanteen kärjistymisestä. Äänekoski Oy suhtautui vähintäänkin nuivasti asevelvollisuuskutsuntoihin, sillä se tiesi parhaitten työntekijöiden lähtöä muualle.

Kutsunnoista kieltäytymisen perusteita

Vankeja Äänekosken työväentalolla 1918

Vankeja Äänekosken työväentalolla 1918

Työväenliikkeessä olivat olleet vallalla pasifistiset ja muutkin militarismia vastustavat ajatussuunnat jo pitkään. Aseisiin eivät yllyttäneet tarttumaan myöskään vanhojen miesten kertomukset Turkin sodasta, jossa kuoltiin etupäässä viluun ja nälkään ja sairauksiin. Suomessa ei ollut omaa armeijaa vuosisadan vaihteen jälkeen, mikä myös oli etäännyttänyt kansaa militarismista. Tietysti äänekoskelaiset työläiset olivat haluttomia lähtemään taistelemaan omia luokkaveljiään vastaan. Valkoiset eivät pystyneet vapaussota-valheellaan juuri ketään hämäämään. Tiedettiin, että oli jokseenkin puhtaasti kysymys kansanluokkien välisestä sisällissodasta. Sorretun voiman lakkauttaminen ja Keskisuomalaisen pääseminen lähes monopoliasemaan tiedonvälityksessä ei pystynyt käsityksiä muuttamaan.

Kutsuntoja pidettiin myös laittomina, sillä tiedettiin Venäjän kanssa vuosisadan alussa tehdystä sopimuksesta. Sillä perusteella kieltäytyivät kutsuntaan menemästä monet omistavaankin luokkaan kuuluvat. Jo viikkoja ennen kansalaissodan puhkeamista kaukonäköisimmät ihmiset kauhistelivat vääjäämättömästi sotaan johtavaa kehitystä. Tajuttiin, että molemminpuolinen kaartien perustaminen ja aseistautuminen johti umpikujaan, joissa ei ollut rauhan omaista ulospääsyä. Kiihtyneet mielet eivät kuunnelleet järkipuhetta enempää kuin itikan ininää.

Äänekoskelaisten jääminen valkoisten rintaman selustaan säästi monen sodanvastustajan vaikealta ratkaisulta. Oli suhteellisen helppoa kieltäytyä lähtemästä valkoisten armeijaan. Mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat olleet kutsunnassa. Suurin osa olisi ilmeisesti mennyt punakaartiin jo pelkästään solidaarisuudesta. Niinhän tekivät Etelä-Suomessa töissä olleet äänekoskelaiset.

Vankeja painostetaan kutsuntaan

Korpelan Onnin ja Jalmarin Suolahden Kukkulalta lähettämistä vankileirikirjeistä on nähtävissä, että Tampereen taisteluun saakka on elänyt toivo punaisten menestymisestä -Tulee se vielä meidänkin vuoro. Kirjeistä on myös nähtävissä, kuinka monenlaisilla huhuilla, maanitteluilla ja suoranaisilla valheilla yritettiin Kukkulan vankeja saada lähtemään kutsuntaan.

Onni toteaa kuitenkin -Kyllä leikki on kestettävä, kun siihen on kerran lähtenyt. Valkoisten painostushalun ymmärtää, sillä vapaaehtoisesti riveihin valui väkeä kovin hitaasti eikä kutsunnoillakaan ollut odotettua tulosta. Kutsuntojen aikaan minkäänlaista ratkaisua sodassa ei ollut vielä tapahtunut ja punaiset tekivät hyökkäyksiä kohti pohjoista. Onni Korpelan vankileirikirjeistä on nähtävissä suuri huoli perheen toimeentulosta. Kun aika oli jo muutenkin huono, niin perheen huoltajan jouduttua leirille vaikeudet moninkertaistuivat. Onni yllytti vaimoaan Lempiä -Mene vaan pyytämään kunnan jehuilta rahaa. Onni ei tuntenut sääliä työläisten kukkarovallaksi haukkumaa etupäässä rikkaiden talollisten käsissä ollutta kunnallista päätösvaltaa kohtaan.

Muualla lahdataan, ei Äänekoskella

Äänekosken valkoisillekin voi antaa tunnustusta siitä, että täällä ei tapahtunut summittaisia teloituksia, kuten naapurikunnissa. Sodilla on aina pyrkimystä nostaa esiin kansanaines, joka käyttää väkivaltaa henkilökohtaisten antipatioittensa mukaan. Jussi Riipinen Laukaasta ja Otto Stenman Saarijärveltä olivat lähiseudun vapaussankareita, jotka syyllistyivät juuri sellaiseen lahtaamiseen, josta työväenlehdet syyttivät suojeluskuntia jo etukäteen. Kansalaissodassa valkoisten riveissä taistellut Vilho Ahola on muistelmissaan kertonut vastaavanlaisista punaisten hirmutöistä Kouvolan seudulla. Punaiset olivat mm. kuohineet erään papin ennen surmaamista. Kosto oli kuitenkin kova, sillä Valkealan kunnasta valkoiset olivat punaisten antautumisen jälkeen teloittaneet ilman oikeudenkäyntiä yli 200 vankia.

Mannerheimin voittoisan valkoisen armeijan suureksi häpeäpilkuksi jäikin historianlehdille yli 8000 aseettoman vangin teloittaminen ilman oikeudenkäyntiä ja yli 12000 vangin tappaminen nälkään vankileirien kurjuudessa. Punaiset surmasivat teloittamalla 1600 henkeä.

Äänekoskelaisuhrit ja tuomitut

Äänekoskella vielä paria vuotta ennen kansalaissotaa vaikuttanut Ilmari Kautto joutui valkoisten teloittamaksi Lahdessa. Hän toimi punaisen vallan aikana Lahden oikeuspormestarina. Vuorisen Aarnen tutkimusten mukaan Kauton oikeudenkäyttö oli erittäin hellävaraista vastustajia kohtaan. Äänekoskelaisista menehtyi kirkonkirjojen mukaan 13 henkeä vankileirillä tai heti sieltä tultua aliravitsemuksen seuraamuksiin. Suurin osa heistä menehtyi pahamaineisella Tammisaaren vankileirillä. Kalle Ojanen toteaa vuosien kuluttua -Se oli sitä aikaa, kun työväestöä opetettiin olemaan syömättä.

Kuritushuonetuomion valtiorikoksesta sen suunnittelusta tai avustamisesta sai noin 40 äänekoskelaista. Tuomioista oli ehdottomia toistakymmentä. Armahdusten kautta viimeisimpinä tulivat ehdonalaiseen Kelle Ojanen ja Yrjö Kihlberg joulun alla jo vuonna 1918. Lähes puolet tuomituista oli saanut tuomionsa sillä perusteella, että olivat olleet punaisten puolella ase kädessä. Muutamat olivat osallistuneet taisteluihin ja joku oli haavoittunutkin, mutta ketään ei ollut kaatunut.

Eemelikin oli leirillä

Eemeli Salmelin kuului niihin, jotka eivät menneet valkoisten asevelvollisuuskutsuntoihin kansalaissodan aikana. Päiväkirjaa hän piti myös vankileirillä. Siellä hänellä oli aikaa merkitä tapahtumia ylös ja vankeudesta päästyään kirjoittaa ne puhtaaksi. Pikkutapahtumista koostuva päiväkirja ei sisällä mitään maata mullistavaa, mutta antaa mielenkiintoisen koosteen leirin tapahtumista. Vankileirillä oli vähän iloja, suruja enemmän. Inhimillisten elämän monet piirteet tulivat uudella tavalla esiin vankileiriolosuhteissa. Yllättävän vähän on ollut yksitoikkoisia päiviä. Aina tapahtui jotain mainitsemisen arvoista. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa sille, että vankileiriolosuhteita pehmensi se, että monet vartijat olivat vangeille ennestään tuttuja, eikä kovin pahoja sadisteja sattunut vartijoiksi.

Vaikuttaa sille, että vartijoilla oli välillä suoranainen identiteettikriisi, kun heidän täytyi terästäytyä rähjäämällä vangeille pinonkoloihin piilotetusta ruuasta, akkojen käynnistä jne. Joka tapauksessa päiväkirja on ainutkertainen dokumentti, sillä tuon ajan tapahtumista ei ole enää kukaan kertomassa ainakaan vankina olleista.

Kirjoitus on Sisä-Suomen lehden artikkeli 21.3.1988 lehdestä. Kirjoitelman lopussa kirjoittaja Taisto Poikonen toteaa:

"Kansalaisodan kauheuksia ei ole syytä peitellä. Epämiellyttävistä tapahtumista on uskallettava kirjoittaa. Olkoot ne opiksi ja varoitukseksi kasvavalle sukupolvelle, että yhteiskunnalliset ristiriidat on pystyttävä ratkomaan ilman aseita, sillä väkivallan kierrettä on vaikeaa pysäyttää. Vyöryn lähdettyä liikkeelle ovat kaikki menettävinä osapuolina."

Lähteet

  1. Sisä-Suomen lehti 21.3.1988, Taisto Poikonen