Mikko Niskanen

Kuka hän oli?

Mikko Niskanen

Mikko Niskanen 1929-1990

Mikko Niskanen syntyi 31.1.1929 Äänekoskella pienviljelijä Uuno Johannes Niskasen ja emäntä Lempi Niskasen o.s. Argillander kolmantena lapsena. Ennen häntä perheessä oli jo kaksi poikaa: 1925 syntynyt Simo Ernesti ja 1927 syntynyt Veli Sakari. Mikon jälkeen perheeseen syntyivät vielä Esko Antero 1930, Pekka Olavi 1938 ja Maija-Liisa 1943. Uuno ja Lempi Niskanen muuttivat työn perässä Äänekoskelle 1920-luvun puolivälissä. Lempi sai tehtaalta töitä halonlastaajana ja Uuno-isä proomukärrärinä. Uuno Niskanen halusi kuitenkin pois orjapillin alta ja sanoutui irti työstään Äänekosken tehtailla. Hän hankki omistukseensa 54-hehtaarin tilan Konginkankaan Liimattalasta. Perhe muutti sinne ja he ryhtyivät viljelemään maata. Uuno Niskasen pellonraivaustavoitteet katkesivat kuitenkin, kun hän kuoli 22.6.1954.

Mikko Niskanen aloitti draamauransa jo pikkupoikana. Ennen kansakoulua näyteltiin sirkuspelleä ja esiintyminen jatkui nuorisoseurassa ja iltamissa. Kansakoulussa Niskanen debytoi myös ohjaajana. Vuonna 1947 hän haki Suomen Teatterikouluun Helsinkiin ja pääsi sinne sisälle. Hänen kurssitovereitaan olivat mm. Veikko Sinisalo, Rauli Mollberg, Veikko Tiitinen, Ahti Haljala, Helinä Viitanen, Tiina Rinne, Leena Häkinen, Rauni Ranta, Kauko Vuorensola, Leo Jokela ja Seppo Wallin.

Hän valmistui teatterikoulusta näyttelijäksi vuonna 1950 ja toimi sen jälkeen näyttelijänä sekä Jyväskylän Kaupunginteatterissa että Kuopion Yhteisteatterissa. Näyttelijäjärjestäjänä hän työskenteli Suomen Filmiteollisuudessa vuosina 1954-1958. Vuosina 1958-1961 hän opiskeli Moskovan elokuvakorkeakoulussa ja sieltä tultuaan ohjasi esikoistyönään Suomen Filmiteollisuudelle Paavo Rintalan romaanin mukaan elokuvan Pojat. Kouluttaja-ohjaajana ja TV1:n pääohjaajana hän työskenteli Yle:ssä vuosina 1964-1978. Itsenäisenä elokuvatuottajana Käpyfilmi Oy:ssä ja National Filmi Oy:ssä hän toimi vuosien 1972-1986 välisenä aikana. Taiteilijaprofessorina hän toimi 1973-1978. Professorin arvonimen Mikko Niskanen sai vuonna 1984 ja valtion 15-vuotisen taiteilija-apurahan vuonna 1983. Vuosina 1962-1988 hän ohjasi kaikkiaan 14 pitkää elokuvaa:

Ohjaus-Jussilla palkitut Niskasen elokuvat

  • 1962 Pojat
  • 1963 Sissit
  • 1966 Käpy selän alla
  • 1967 Lapualaismorsian
  • 1972 Kahdeksan surmanluotia
  • 1982 Ajolähtö

Muita Niskasen elokuvia

  • 1963 Hopeaa rajan takaa
  • 1968 Asfalttilampaat
  • 1971 Laulu tulipunaisesta kukasta
  • 1977 Pulakapina
  • 1978 Syksyllä kaikki on toisin
  • 1983 Mona ja palavan rakkauden aika
  • 1986 Elämän vonkamies
  • 1988 Nuoruuteni savotat

Tunnetuimpia televisiotöitä

  • 1967 Elokuva jalostavasta rakkaudesta
  • 1974 Omat koirat purivat
  • 1973 Ooppera Pajatso

Niskasen pääteos Kahdeksan surmanluotia

Mikko Niskasen elokuvatuotannon pääteoksena on pidetty Kahdeksaa surmanluotia vuodelta 1972. Ohjaajan saatesanat elokuvan valmistuessa olivat:

”Tämä elokuva ei pyri kohta kohdalta liittymään, tiettyyn tapahtumaan, vaikka kerronta nojaakin siihen eräiden tärkeiden totuuksien osalta. Jokaisella saattaa olla oma totuutensa. Tämä on se totuus, jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja sitä elämää eläneenä ja näitä asioita tutkineena.”

Elokuva pohjautuu osittain Pihtiputaalla 7.3.1969 tapahtuneeseen surmatyöhön, jossa sekatyöläinen ja pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä häntä pidättämään tullutta poliisia kotinsa pihaan.

Yle elävä arkisto

Alla olevan linkin takaa voi kuunnella Mikko Niskasen radiohaastattelua, jossa hän kertoo 1960-luvun ja 1970-luvun alun elokuvistaan. Haastattelun kesto on noin 28-minuuttia.

Kahdeksassa surmanluodissa Pasi ja naapurin Reiska ryhtyvät pontikantekoon ja havaitsevat tuotteensa hyväksi. Pasin vaimo varoittaa miestään, mutta pari pysyy vielä kuitenkin sovinnossa. Alla olevan linkin kautta pääsee katselemaan noin 7 minuutin pätkää Kahdeksan surmanluotia -elokuvasta.

Mikko Niskasen avioliitot

Mikko Niskanen oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen puoliso oli Eila Mäkelä, jonka kanssa hän avioitui 1950. He erosivat vuonna 1954. Toinen puoliso oli Margareta Ivanova, jonka kanssa hän avioitui 1960. He erosivat vuonna 1967. Kolmas puoliso oli Vuokko Inkeri Österlund, jonka kanssa hän avioitui 1974. He erosivat vuonna 1978. Mikko Niskasella oli neljä lasta: Jorma 1949, Marika 1950, Marja 1951 ja Piia 1952.

Kuolema

Mikko Niskanen menehtyi 61-vuotiaana Helsingissä 25.11.1990 vaikean sairauden murtamana. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle Helsinkiin.

Mikko Niskanen oli henkilö, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Jokaisella, joka oli tekemisissä hänen kanssaan, oli hänestä joku mielipide. Mikon ristiriitaiselta näyttävä luonne oli varmaan myös hänen voimansa ja heikkoutensa. Siinä ehkä piili myös hänen vaikuttavan taiteensa kiehtova salaisuus ainakin se oli osa siitä. Hän uskoi itseensä ja halusi toteuttaa omia näkemyksiään, joiden oikeellisuuteen hän uskoi. Mikko viihtyi, kun elämässä oli vaikeuksia. Hänen veljensä Sakari Niskanen onkin sanonut Mikosta:

"Mikko hakee vaikeuksia, ei se oikein eläkkään ennen kuin vastamäessä, siitä se nauttii!"

Omaa elämäänsä Mikko vertasi sateiseen lepikkoon:

"Vahvemmat puut sieltä kelpaavat saunan lämmikkeeksi. Sanotaan, että lepistä tulee paras löyly, mutta kuinka vihataankin tuota puuta, kun sen lehdillä viihtyvät matoset. Ja jos löylyssä on vähänkin kitkua, joka pistää herrojen silmään..."

Mikko Niskasen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa

Uuden suomalaisen elokuvan näkyvimpiin ohjaajiin kuulunut Mikko Niskanen kuoli pitkäaikaisen sairauden jälkeen Helsingissä 25. marraskuuta 1990. Hän oli syntynyt 31. tammikuuta 1929 Äänekoskella.

Vaikka kuohuvan julkisuuden marttyyrin vaikea rooli on päättynyt, Niskasen elokuvat ja televisiotyöt elävät vahvasti suomalaisessa tajunnassa. Kahdeksan surmanluotien järkyttävää katsomiskokemusta ei kukaan voi unohtaa. Mikko Niskanen osoitti jo nuorena palavaa, aitoa ja luonnonmukaista rakkautta elokuvataiteeseen. Niskasen ensimmäiset kosketukset elokuvaan tapahtuivat 1955, kun T.J. Särkkä otti hänet Suomen Filmiteollisuuteen järjestäjäksi. Niskanen oli opiskellut Teatterikoulussa 1947-50 ja esiintynyt näyttelijänä sivuosissa 1950-luvulla (Mielonen Laineen Tuntemattomassa sotilaassa), mutta varsinaisesti vasta opiskelu Neuvostoliiton elokuvakorkeakoulussa 1958-61 ratkaisi hänen tulevaisuutensa.

Niskanen tuli uuden suomalaisen elokuvan ohjaajaksi melkein suoraan Moskovasta, jossa hän opiskeli elokuvataiteen tohtoriksi muun muassa Grigori Tshuhrain ja Sergei Bondartshukin oppilaana. Moskovassa Niskanen laati ensimmäisen elokuvakäsikirjoituksensa Paavo Rintalan Oulu-aiheisesta romaanista Pojat. 1962 hän pääsi siirtämään romaanin elokuvaksi Särkän yhtiössä. Esikoiselokuvasta Pojat tuli suomalaisen elokuvan voitto: Ohjaustyö, jota vieläkin voi pitää Kahdeksan surmanluodin ohella Niskasen parhaana. Pakahduttavat ovat elokuvan viimeiset jaksot, joissa Vesa-Matti Loiri juoksee äitiään ja saksalaisia vievän junan perässä.

Poikien menestyksen siivittämänä Mikko Niskanen ohjasi Fennada-filmille Rintalan kohutusta romaanista Sissiluutnantti hieman vaisuksi jääneen sotaelokuvan Sissit (1963) ja vielä samana vuonna Esa Anttalan romaanin pohjalta seikkailuelokuvan Hopeaa rajan takana. Niskanen aloitti 1964 myös työnsä Yleisradiossa, jossa hän on toiminut muun muassa koulutusohjaajana ja TV1:n pääohjaajana. 1960-luvun lopulla Niskanen ohjasi hienon TV-filmin Elokuva jalostavasta rakkaudesta, jonka pohjana käytettiin Edvard Radzinskin näytelmää.

Mikko Niskanen oli Risto Jarvan jälkeen 1960-luvun suomalaisen elokuvan keskeinen tekijä ja vaikuttaja. Moderneina elokuvina Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Yö vai päivä sekä Jarvan Onnenpeli ovat varmasti syvällisempiä ohjaustöitä kuin Niskasen menestysfilmi Käpy selän alla (1966). Niskasen elokuvan merkitys on kriitikko Sakari Toiviaisen mukaan suurempi eräänlaisena esteettis-kaupallisena mallina kuin uuden elokuvanäkemyksen ja -ilmaisun perustana. Jotakin jäntevää ja tuoretta ilmeni myös Lapualaismorsiamessa (1967), jossa Mikko Niskasen seuraili ylioppilaiden osallistumista Helsingin keväässä.

1970-luvun alussa valmistui Mikko Niskasen suurtyö, televisioelokuvasarja Kahdeksan surmanluotia. Se seuraa Pihtiputaan traagisia tapahtumia, joissa neljä poliisia sai surmansa ahtaalle ajetun pienviljelijän luodeista. Kirjassaan Vaikea rooli Mikko Niskanen tilittää: "Pihtiputaan kauhutapahtuma antoi minulle kuin sähköiskun, kytki virran elottomaan tajuntaani. Tajusin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu. Tajusin myös, että tässä oli minun tehtäväni. En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut!"

Kahdeksan surmanluodin lisäksi Niskasen ohjasi 1970-luvulla muun muassa kuivan Laulu tulipunaisesta kukasta (1971), kiinnostavan Pulakapinan (1977) ja tunnelataukseltaan vetävän Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa kuvattiin keskisuomalaisen pikkukaupungin vaihtelevaa elämänpiiriä. Niskanen toimi elokuvan taiteilijaprofessorina 1973-78. Samaan aikaan hän rakensi myös Konginkankaalle suurta unelmaansa elokuvakeskus Käpykoloa, jossa järjestettiin useita kursseja ja elokuva-alan tapaamisia.

Niskanen palasi elokuvan pariin vasta 1982, kun hallittu ja väkevä Ajolähtö valmistui. Siinä hän kuvaa 1970-luvun loppupuolen yhteiskunnallisia ongelmia ja rakennemuutoksen aikaa. Timo Torikka, Heikki Paavilainen ja Tero Niva esittävät maaseudun nuorukaisia, joiden kotipesät ovat täynnä. He joutuvat lähtemään etsimään työtä etelästä. Jälleen Niskanen jäsentää myötätuntoisesti nuorten ahnaita pyristelyjä elämän kovassa koulussa.

Ajolähtö oli Mikko Niskasen viimeinen suuri ohjaustyö, vaikka hän teki vielä nuorten tuntoja kuvaavan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) sekä kaksi Päätalo-elokuvaa, Vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988). Erityisesti Päätalo-filmeissä ohjaaja sortui pintarealismiin, joka synnytti ulkokohtaisesti lavastettua kansallista sosiaalihistoriaa. Niskasen mittava ura palkittiin monin kunnianosoituksin. Jussi-patsaan hän sai seitsemän kertaa ja Valtion elokuvapalkinnon kahdesti, 1967 ja 1973. Kotimaisten tunnustusten lisäksi hän sai pääpalkinnon Edinburghin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla 1967 ja rauhanpalkinnon Moskovan elokuvajuhlilla 1981. Valtion 15-vuotisen taiteilija-apurahan Niskanen sai 1983, ja seuraavana vuonna hänelle myönnettiin professorin arvo.

Mikko Niskasen ohjaajakuvaan vaikuttivat niin hänen elokuvansa kuin näkyvä julkinen roolinsa. Hän pyrki vastaamaan elokuvatöillään tuskaisiin mutta vilpittömästi esitettyihin huutoihinsa. Hän pani itsensä ja sydämensä parhaimmissa töissään täydellisesti likoon, käytti elokuvaa oman persoonansa ilmaisuvälineenä. Niskanen heittäytyi monesti myös pateettiseen liioitteluun, mutta saatan kuulla totena jostakin hyvin läheltä hänen kuuluisan lausuntonsa: "Mistä muusta minä tekisin elokuvia kuin itsestäni?"

Mikael Fränti

Lähteet

  1. Täyttä elämää Mikko Niskanen elokuvamies, Eero Marttinen, 1997, ISBN 951-20-5027-7
  2. YLE Elävä arkisto
  3. Mikko Niskasen muistokirjoitus HS