Äänekosken Huima

Alkuaikojen toiminnasta

Eelis Hirvi

Äänekosken Huima

Äänekosken Huima perustettiin kevätkesällä 1904 Äänekosken Työväenyhdistyksen alaisuuteen. Silloin elettiin Forssan kokouksen jälkeistä vuotta. Tuossa kokouksessa oli työväenpuolueen nimeksi tullut Sosialidemokraattinen Puolue Suomessa. Samalla oli luovuttu wrightiläisestä suuntauksesta ja samalla omaksuttu jyrkkä luokkataisteluohjelma, jonka keskeisiä kohtia olivat vaatimukset yleisestä äänioikeudesta, 8-tunnin työpäivästä, torpparivapaudesta, kirkon erottamisesta valtiosta, progressiivisesta verotuksesta, kieltolaista ja kaikenlaisten luokkaerojen poistamisesta.

Äänekoskella Wessmanin männikköön oli kokoontunut joukko nuoria miehiä krokettia pelaamaan. Näistä miehistä tiedetään neljä: Eino Virtanen, Kalle Toivainen, E. Salmelin ja Onni Korpela. Miehet halusivat vauhtia vapaa-aikaansa ja siitä syystä he päättivätkin perustaa voimistelu- ja urheiluseuran ja ilmoittivat aikeestaan työväenyhdistykselle. Seuraavassa kokouksessa Äänekosken Työväenyhdistys päättikin perustaa alaisuuteensa urheiluseuran. Seuran nimen keksijää asiakirjat ja perimätieto eivät kerro, mutta pöytäkirjoissa ja muissa virallisissa yhteyksissä käytettiin nimeä Äänekosken Työväenyhdistyksen V.- ja U.-seura Huima. Yhdistysrekisteriin seura vietiin vuonna 1924 samalla nimellä, joskin kirjoitusasu hieman poikkesi edellisestä. Sodan jälkeen Huima irrottautui työväenyhdistyksen muodollisesta alaisuudesta ja siitä alettiin käyttää nimeä Äänekosken Huima ry. Huiman lipun syntyvaiheista Ida Hiironen kertoili seuraavaa:

“Ei meitä kukaan pyytänyt sitä tekemään. Me vain tyttöjen kanssa päätimme, että lippu tehdään ja niin se myös tehtiin. Ensin piirrettiin Eemelin ( Emil Salmelin ) piirtämä malli voipaperille ja sen jälkeen se siirrettiin kankaalle. Kangas oli tavallista sen ajan mekkokangasta. Työväentalon vintillä sitä ommeltiin ringissä taikka sitten Kolarin Aunen kotona. Yökaudet sitä neulottiin, koska päivät oltiin sahalla töissä ja koska lipulla oli kiire johonkin juhlaan. Ei sitä keretty muistaakseni edes vihkiä, niin kiire sillä oli siihen marssiin."

Seuran johtohenkilöitä

Kesällä 1904 perustetussa urheiluseurassa toimi alkuvuosina 50-60 urheilijaa. Nimi Äänekosken Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Huima otettiin käyttöön vasta 1906. Alkuaikojen toimihenkilöistä ei ole varmaa tietoa, koska pöytäkirjat vuosilta 1904-1912 ovat hävinneet. Ilmeisen paljon muistitietoon pohjautuva puheenjohtaja Jaakko Kankaisen tai sihteeri Paul Rinteen käsinkirjoittama Huiman 30-vuotiskertomus luettelee seuran johtohenkilöiksi seuraavat: Perttu Koskinen, Jussi Lehto, Eino Virtanen, Valpas Nyholm, Yrjö Kihlberg, Hjalmar Syhlberg, Matti Eerola, Elis ja Emil Salmelin, Emil ja Ville Palonen, Kosti Närhi, Edvin Koskinen ja Armas Ruosteinen. Huiman puheenjohtajina vuosina 1913-2015 ovat Matti Hämäläisen mukaan toimineet seuraavat henkilöt:

Huiman puheenjohtajat 1913-2015
Puheenjohtaja Vuonna/vuodet
O.Paalanen ja Kalle Ojanen 1913
Kalle Ojanen 1914-1915
Heikki Sihlman ja Valpas Nyholm 1916
Kalle Häkkinen 1917
Hugo Riikonen 1918
Matti Eerola 1919
August Kivela 1920
Edvin Koskinen 1921
Edvin Koskinen 1922-1925
Kosti Närhi 1926-1927
Emil Palonen 1928-1929
Jaakko Kankainen 1930-1954
Eino Armas Rahkonen 1955-1956
Otto Tikander 1957
Aarne Nyholm 1958-1971
Otto Tikander 1972-1974
Antti Auvinen 1975
Esko Lehtiö 1976-1977
Jalo Kumpulainen 1978-1980
Ossi Pirkkalainen 1981-1983
Tapio Nyholm 1984-1986
Reijo Rantanen 1987-1992
Juha Takala ja Pirkko Hänninen 1993
Heikki Mäkinen 1994-2014
Matti Hämäläinen 2015-

Keskeisiä henkilöitä Huiman perustamisen jälkeisinä vuosina olivat edellisten lisäksi Kalle Sorjonen, Kalle Toivainen, Onni Korpela ja Erland Ritanen.

Seuran toimintaohjelmaa

Seuran toimintaohjelmaan ensimmäisenä viitenätoista vuotena kuuluivat oikeastaan vain voimistelu, yleisurheilu, hiihto ja vähäisessä määrin paini. Näistä tärkein oli voimistelu ja seuran. 30-vuotisjuhlakertomuksessa kirjoitettiin seuraavasti:

"Tarkkaillessa näitä eri harjoitusaloja kiintyy huomio ensin voimisteluun, joka sai parhaiten jäsenet mukaan temmatuiksi. Sillä jo silloin kun ensimmäisiä voimistelu- ja urheiluseuroja maahamme perustettiin, annettiin ns. seuravoimistelulle mitä keskeisin sija harjoitusohjelmissa. Olihan siinä tilaisuus mahdollisimman suurilla joukoilla ottaa osaa voimisteluseurojen ohjelmansuorituksiin, sillä voimistelu - niin sauva-, vapaa-, ryhmä- kuin telineliikkeineenkin - muodosti ja yhä edelleen muodostaa seurojen tärkeimmän iltama- ja juhlaohjelmiston."

"V.- ja U.-seura Huimassa pääsi voimistelu alussa hyvään vauhtiin, sillä seuraan liittyi eteviä telinevoimistelijoita, joista erikoisesti mainittakoon paljon puhuttu Porin Jussi, omalta nimeltään Jussi Lehto. Erikoismaininnan ansaitsevat vuotena 1905 järjestetyn iltaman rekkivoimistelu, johon osallistui 20 voimistelijaa, sekä seuran voimistelupuku. Tämän ensimmäisen puvun malli oli nahkiset polvihousut ja valkea urheilupaita. Puvun hinta oli 13 markkaa ja oli niitä 40 jäsenellä.“

Urheilupaikat ja urheiluvälineet

Urheilupaikat ja urheiluvälineet olivat urheilutoiminnan tärkeä elementti. Nykyisen mittapuun mukaan molemmissa niissä oli suuria puutteita. Yleisurheilun kenttälajit suoritettiin työväentalon pihalla ja juoksumatkat enemmän tai vähemmän kivisillä maanteillä. Pikamatkalle löytyi 100 metrin suora työväentalon ohi kulkevalta tieltäkin. Pitkiä matkoja juostiin edestakaisina kilpailuina esimerkiksi Suolahden tiellä. Vuonna 1915 rakennettiin työväentalon ympäri juoksurata. Se ei ollut kaksinen, mutta se oli kohtuullinen juoksupaikkana. Työväentalon pihalla saavutetut tulokset eivät ole tilastokelpoisia, koska esimerkiksi kuulantyöntö ja kiekonheitto suoritettiin alamäkeen. Mutta keskenäänhän samoilla paikoilla tehdyt heittosuoritukset olivat vertailukelpoisia. Niinpä voitaneen sanoa, että kiekonheiton kenttäennätys 1910-luvulla oli Valpas Nyholmin 1911 heittämä 38,00 metriä, jota Urho Jokisalo paransi 24.6.1931 viskaamalla ennennäkemättömät 40,38 metriä.

Yleisurheiluvälineet olivat aluksi omatekoisia, mutta kaupastakin niitä ostettiin. Taisto Poikonen on tutkinut Huiman vanhoja kassakirjoja ja saanut selville, että vuonna 1911 hankittiin diskos eli kiekko, työntökuula ja keihäänkärki, jotka yhteensä maksoivat 13 markkaa 10 penniä. Seuraavana keväänä hankittiin kahdeksan markkaa maksanut seiväs ja markan hintainen hyppyripa. Urheilulehdistä oli ilmeisesti seurattu suuren maailman tapahtumia, kun pöytäkirjaan kirjattiin päätös ostaa moukari sopivalla hinnalla, jolla saa harjoitella oikein amerikkalaiseen tapaan 58 metrin matkojen tuloksia. Patrick Ryanin ME 57,77 oli heitetty 1913 ja säilyi rikkomattomana 25 vuotta. Tätä moukaria ei Huimalle ainakaan heti hankittu. Sen sijaan 1920- ja 30-luvulla kilpailulajina oli painonheitto, kun vuosisadan alun hirrensyöksy oli unohtunut.

Työväentalon piha oli kovin kivistä, ja tämän tästä keihäänvarsi napsahti poikki tai kiekko särkyi. Vakituinen välineiden korjaaja oli Kalle Blomberg, joka pystyi myös vaativimpiin töihin. Joulun alla 1915 hän teki 25 markan maksusta Huimalle nojapuut, jotka oli tilattu jo kesällä. Hyppypaikkoja oli korjailtava vuosittain. Ales Ruosteisen haastattelun mukaan mitään purukasoja ei ollut. Maa vain pehmitettiin ennen kilpailuja. Myöhemmin ajettiin osuuskaupan autolla pihalle hiekkaa. Talkoilla haudattiin laanilta kiviä, joskus jopa räjäyttämällä avajaisiksi pommi. Edellä oli jo puhetta kilpailutulosten epävirallisuudesta. Sitä ne olivat mittaustavastakin johtuen. Vuonna 1916 tehtiin seuraava päätös: Keskusteltiin siitä, että jos kiekko sattuisi esim. aitaan, niin mistä silloin mitattaisiin ja päätettiin mitata maasta ylös se väli, kuinka korkealla otti kiinni, sitten aidasta sama määrä eteenpäin vielä.

Huiman yleisurheiluharjoitukset pidettiin sunnuntaina aamupäivisin alkaen kahdeksalta. Sisäurheilulajeissa harjoitukset alkoivat syksyisin ja talvisin puoli kahdeksalta illalla. Aleksi Ruosteinen on kertonut, että urheiluharjoitukset oli pakko sovittaa limittäin näytelmäharjoitusten kanssa, sillä samoja henkilöitä kun osallistui sekä urheilu- että teatteritoimintaan.

Urheilun nimessä oltiin valmiita monenlaiseen rääkkiin jo tuonakin aikana. Niinpä kerrotaan, että Huiman pojilla oli hurja vauhti kilpahiihtojen lähestyessä kertoo Taisto Poikonen ja jatkaa siteeraten Sorretan Voiman kirjoittelua:

"Kolme kertaa viikossa kuuluu toiset jo itseänsä kuppauttavankin, kun naapurin pojat kerran hierotaan, niin on Huimalla tämä patenttina".

Huiman jousijapoikia 1919. Vasemmalla Elis Salmelin

Huiman juoksijapoikia 1910. Vasemmalla Emil Salmelin

Emil Salmelin kertoo osallistuneensa 28.9.1913 nuorisoseuran kesäjuhlien murtomaajuoksuun:

"En jaksanna juosta vaikka kahesti söin ennen juoksua. Löin varpaani välillä rautatiekiskoon että oli kauan turtana ja siinä höyhäkässä kaaduin ja sain juosta yhdellä jalalla näyttääkseni että osaan silläkin tavalla."

Samojen kilpailujen viisiottelun voitti Valpas Nyholm ja Erland Ritanen oli toisena. Urheilukuningas Nyholm, joka vielä tuona kesänä edusti Veikkoja, asui ja oli töissä koko ajan Äänekoskella. Hengeltään hän oli koko ajan Huiman miehiä. Siitä, edustiko rakennusmestari Ritanen koskaan Jyväskylän Veikkoja, on ristiriitaisia tietoja. Monien mielestä hän ei koskaan liittynyt Veikkojen jäseneksi, mutta eri asia on, jos jyväskyläläiset joskus pitivät häntä omana miehenään. Sen sijaan Rita-Ellu toimi aktiivisesti Äänekosken VPK:ssa johtaen sen urheiluharjoituksia mutta ollen samalla Huiman jäsen.

Hiihdossa elettiin 1910-luvulla tasamaahiihdon viimeisiä aikoja. Tällöin kilpailtiin useimmiten Kuhnamon jäällä. Siirtyminen maastohiihtoon tapahtui 1920-luvulla vähin erin. Ensin oli kilpailumatkasta kolmasosa murtomaata, sitten puolet jne. Keski-Suomessa oli SVUL:n puolella Saarijärvellä, Karstulassa ja Keuruulla hirmuhiihtäjiä, joiden kanssa huimalaiset eivät kuitenkaan kilpailleet. Painia oli joskus Huiman juhlien ohjelmistossa, mutta varsinainen kilpapaini alkoi vasta 1920-luvulle tultaessa. Valpas Nyholm kilpaili tässäkin lajissa. Painiharjoittelu alkoi vuoden 1917 tietämissä, kun tehtiin ensimmäinen painimatto paperikoneen viltistä. Huimalainen urheilu oli viime vuosisadan alussa omalta paikkakunnalta johdettua ja ulkopuolisista järjestöistä aika riippumatonta toimintaa, jonka tarkoituksena oli tarjota virkistystä työkansalle ja kasvattaa jäsenistään työväenliikkeelle uskollisia kansalaisia.

Lähteet

  1. Sata vuotta huimaa toimintaa, Äänekosken Huima 1904-2004, Erik Relander, 2004